1. Ensimmäinen erä

Tarinani alkaa jo reilun kymmenen vuoden takaa vuodesta 2004. Elimme marraskuuta ja elämäntilanne kaikinpuolin valoisa ja asiat muutenkin jokseenkin kohdillaan. Kesällä oli vieläpä perheeseemme syntynyt jo kolmas poika. Kaksi vanhempaa olivat iältään 11v ja 9v. Itse olin kesällä täyttänyt 40v ja saanut elää siihen asti täysin terveenä ilman minkäänlaista ajatustakaan siitä että jotain pahaa on edessä.

Ensimmäisen vihjeen tulevasta sain eräänä marraskuisena aamuna kokeillessani sattumalta kainaloani. Huomioni kiinnittyi oikeassa kainalossa muljuvaan pattiin. Siellä jo vuosia ollut pikku muhkura oli selvästikin kasvanut aiemmasta. En vielä tässä kohtaa osannut olla kovin huolissani asiasta, koska tuo muhkura oli kainalossani ollut jo murrosiästä lähtien. Hieman kuitenkin epäilytti, joten päätin käydä lääkärin juttusilla asiasta. Toki siinä matkalla ajatus jostain pahanlaatuisesta kävi mielessä, mutta suljin nuo ajatukset tehokkaasti pois päästäni. Olinhan aina ollut terve vailla minkäänvaltakunnan oireita. Patti ei siis mielestäni mitenkään voinut olla kovin paha juttu.

Lääkärin ensikommentit kuitenkin jo kertoivat että ihan olankohautuksella tästä ei nyt ilmeisestikään ohi mennä. Toki lääkäri yritti rauhoitella kertomalla että voi olla ihan normaali juttu tämmöinen imusolmukkeen koon muutos. Jotenkin oli tuota vaikea uskoa, ja herkät korvat löysivätkin sivulauseessa mainitun lymfooman. Outo nimi, mutta kuulosti jotenkin pahaenteiseltä ummikon korvassa.

Lääkäri määräsikin minut heti neulanäytteen ottoon. Vastauksia sitten odoteltiin pelonsekaisin tuntein muutamia päiviä. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen lääkärini vihdoin soitti ja kertoili jotain epämääräistä, ja kovasti keksityn kuuloista tarinaa, pilalle menneestä näytteestä. Samaan hengenvetoon kuitenkin ehdotteli, että parempi olisi ottaa ihan oikea näytepala kirurgin toimesta. Noniin, aina vaan pahemmalta asia kuulosti. Lähetekin kuulemma oli jo sairaalalla odottamassa.
Jokatapauksessa tohtorin tapa kertoa asiasta, kertoi minulle enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa....jotain on nyt vinossa!

Pääsin paikalliseen sairaalaan näytepalan ottoa varten jo parin viikon viiveellä. Leikkaus sinällään ei minua mitenkään pelottanut, vaan ainoastaan se näytepalan tulos. Leikkaava kirurgi oli nuorehko mies, joka kävikin heti herättyäni kertomassa, että kaikki meni hyvin, ja tuloksia hän soittelee minulle sitten vielä ennen joulua. Nuoren lääkärin kokemattomuudella ja ajattelematta asiaa varmaankaan yhtään, hän tokaisi että epäily pahanlaatuisuudesta on vahva. Siinä sitä kerralla realisoitiin kaikki pahimmat pelkoni ihan vaan ohi mennen. Aika hiljaiseksi veti ja pään sisällä oli armoton myllerrys. Kysymyksiäkin tulvi mieleen, mutta turhaan, koska lääkäri oli tokaisunsa perään poistunut jo paikalta.

Edessä oli pitkä uneton yö ja väsyneen mielen kehittelemät kauhukuvat. Seuraavana päivänä pääsin onneksi kotiin ja perheen luo, jossa asiaa oli vähän helpompi käsitellä. Sovittiin vaimon kanssa että pojille ei asiasta kerrota tässä vaiheessa, kun emme itsekään mitään varmaa tiedä.

Sitten alkoi hermoja raastava odottelu niistä tuloksista...kului viikko ja kului toinen, mitään ei kuulu vaikka luvattiin...Päätin ottaa ohjat omiin käsiin ja soitin sairaalalle tuloksista. Puhelua siirreltiin osastolta toiselle ennen kuin sain leikanneen lääkärin langan päähän. Kysymykseeni tuloksista sain hämmentävän vastauksen kun lääkäri totesi naurahtaen "ai tämän olin ihan unohtanut"....SIIS MITÄ HELV......Minulle vuoren kokoinen asia, mutta selvästikin lääkärille sivuseikka. Sain vaivoin kiukkuni nieltyä ja laskeskelin mielessäni kymmeneen. Oli todella lähellä että en kertonut tuolle pojanjolpille muutaman valitun totuuden hänen käytöksestään. Maltoin kuitenkin mieleni ja sain pelkäämäni tiedon...pahanlaatuinen kasvain.  Meilahden syöpäklinikka diagnosoi sen Hodgkinin lymfoomaksi...lyhyesti sanottuna minulla oli syöpä. Vaikka asiaan olin jo jonkun aikaa kerinnyt valmistautua, on se kova isku päin pläsiä. Tuntui että yhtäkkiä oltiin ihan tyhjän päällä vailla tulevaisuutta. Mieleen tulvi lista asioista jotka pitää hoitaa ennenkuin kuin on myöhäistä, päällimmäisenä asioiden  järjestäminen niin että vaimo ja pojat pärjäisivät vaikka en olisikaan enää paikalla....   

 Itse taudista en paljon vielä tiennyt, enkä ollut tavannut yhtään syöpälääkkäriä saadakseni asiasta oikeata tietoa. Siis netistä etsimään tietoa, joka oli suuri VIRHE. Nettisivuilla toinen toistaan pahempia tautimuotoja, joita en tietenkään osannut erotella omasta diagnoosistani. Karmeaa luettavaa pahimmillaan. Päätinkin hyvin nopeasti, että netti jääköön ja kyselen tietoni suoraan lääkäreiltä,

Meilahti otti tässä vaiheessa ohjat käsiinsä ja homma lähti etenemään nopealla tahdilla. Sain nopeasti jo tammikuun alussa kutsun ylävartalon tietokonekuvauksiin Meilahteen, (TT-kuvaus) jonka perusteella selvitettiin taudin levinneisyys. Kainalon lisäksi löydös oli vain kaksi laajentunutta imusolmuketta oikeassa soliskuopassa. Tämä oli lääkäreiden mukaan positivinen asia.

Tammikuun lopulla syöpäklinikan lymfoomakokous teki lopullisen diagnoosin ja päätti hoitolinjasta. Diagnoosi oli siis Hodgkinin lymfooma, laadultaan hidas ja rauhallinen ja levinneisyyskin pientä, joten pelkällä sädehoidolla uskottiin homman hoituvan. 

Tapasin syöpäklinikan hoitavan lääkärin vielä tammikuussa ja kävimme koko kuvion tarkasti läpi.  Lääkäri oli todella asiansa tunteva, vastaili kysmyksiini ja esitti asiansa niin että maallikkokin sai kiinni siitä todellisuudesta missä nyt painittiin. Ennuste oli kuulemma hyvä ja hoidotkin aika kivuttomia. Lääkärin kanssa käyty palaveri oli todella paikallaan ja rauhoitti mieleni. Ehkä tästä sittenkin selvittäisiin...

Oma kysymyksensä oli päättää miten ja kenelle kaikille asiasta kerrottaisiin. Lähiomaiset jo tiesivätkin, ja pojatkin jotain. Pojat onneksi olivat sen verran pieniä että eivät osanneet asiaa juurikaan murehtia. Hyvä niin, sillä ei ole alkuunkaan pikkupoikien hommia tämmöisten murehtiminen. Pohdittavaksi siis jäi kuinka ulkopuolisille asia kerrottaisiin, vai kerrottaisiinko ollenkaan.  Jotenkin tuntui siltä että on parempi olla kertomatta, koska pelkäsin että ympäristö, ja erityisesti työyhteisö, ei osaa sen jälkeen oikein suhtautua minuun luonnollisesti. Toki yhtiön johdolle asiat jouduin kertomaan, ja sainkin heiltä vapaat kädet hoitaa tilanteen omassa yksikössäni. Lääkärit tarjosivat minulle pitkää sairaslomaa, mutta olin päättänyt että parempi jatkaa normaaleja kuvioita mieluummin kuin jäisin kotiin itsekseni asioita murehtimaan. Asia siis jäi lähipiirin tietoon ja ulospäin oltiin kuin ei mitään. Oma lukunsa oli tietenkin miten mahdolliset hoitojen ajan poissaolot selitettäisiin...

Seuraavien viikkojen aikana kävin Meilahdessa hoitojen valmistelussa. Minulle tehtiin mittatilauksena makuualusta, jolla vartaloni pysyy aina samassa asennossa sädetyksen ajan. Rintaani myös tatuoitiin kolme pistettä joilla sädetys saadaan kohdistettua aina samaan kohtaan. Lisäksi tehtiin räätälöidyt suojat rinnan päälle suojaamaan kaulaa ja kurkun aluetta. Ruokatorvi tulisi kuulemma  todella kipeäksi jos niihin sädetystä osuu...ja voi olla että suojakaan ei aina auta.

Hoidot sitten lopulta alkoivat maaliskuun alussa ja kestivät 4 viikkoa. Kävin meilahdessa arkipäivisin  jokapäivä samaan aikaan. Eka hoitokerta jännitti hurjasti kun en tiennyt mitä tuleman pitää ja pelko sivuoireista oli kova. Vaimoni oli kuskina ekalla kerralla kun ei ollut varmuutta onko ajokunnossa sitten takaisinpäin. Itse hoito kesti vain noin 10 minuuttia eikä onneksi tuntunut miltään. Ainoa sivuoire oli väsymys joka iski sitten tuntia myöhemmin. Jännityksellä odottelin tuleeko illan mittaan muita oireita. Mutta onneksi ei mitään.

Aamulla siis tikkana töihin ja valmistautumaan seuraavan päivän hoitoon. Olin valinnut hoitoajaksi joka päivä klo 13.00, koska näin kerkisin hyvin olemaan töissä aamupäivät. Työni oli sen verran liikkuvaa että ainakaan aluksi ei iltapäivän poissaoloni herättänyt mitään ihmetystä.

Hoidot Meilahdessa sujuivat todella hienosti ja ajallaan joka kerta. Ei tarvinnut odotella tai jonottaa, vaan jokseenkin suoraan telineisiin ja hetkeä myöhemmin takaisin autoon ja kotiin nukkumaan väsymys pois. Neljä viikkoa meni nopeasti ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Viimeinen vaihe oli käydä hoitojen jälkeen uudestaan TT-kuvissa ja odotella sitten tuomiota hoitojen tuloksesta. Yksi koko prosessin raskaimpia hetkiä onkin jatkuvasti odotella näitä "tuomioita".  Lääkäri viimein otti minut hymyillen vastaan ja aika nopeasti kertoi että olet terve mies jälleen. Korvat kuuli, mutta pää epäili asiaa. Liian hyvää ollakseen totta, ajattelin. Lääkäri kuitenkin vakuutti että prosessi on tältä osin ohi  ja nyt siirrytään seurantaan. Olin siis päässyt kohtuullisen helpolla, ainakin fyysisesti, vaikkakin henkisesti aika oli siihenastisen elämäni raskainta.

Meilahden syöpäklinikka siirsi seurantavastuun oman kaupunkini sairaalalle, jossa sitten kävin TT-kuvissa ja tapailin lääkäreitä säännöllisin väliajoin,. Seurannat olivat aluksi puolen vuoden välein, ja 5 vuoden jälkeen vuoden välein. Aluksi seurannat stressasivat paljonkin, mutta ajan kuluessa usko parantumiseen vahvistui ja hommasta tuli rutiinia. Asia alkoikin painua jo unholaan...kunnes tultiin vuoteen 2013....


Edellä on hyvin lyhyesti kerrottuna tuon kymmenen vuoden takaisen mustan jakson vaiheet. Vaikka aika helpolla tästä koitoksesta fyysisesti pääsinkin, jakso oli henkisesti raskas ja varmuudella jätti jälkensä meihin kaikkiin. Selvää oli että mitään ei pidä pitää itsestään selvänä tästä eteenpäin...