3. Taas mennään

Vuoden 2013 kesä ja syksy meni normaalia elämää elellessä. Takaraivossa ajoittain kuitenkin ajatuksia siitä että kaikki ei sittenkään olisi ihan niinkuin luultiin. Yleiskuntoni edelleen erinomainen vailla mitään oireita mistään ja henkinen vireyskin edelliskevään pelästyksen jälkeen hyvällä tasolla.

Alkuvuodesta 2014 suunniteltiin kovalla innolla sitten seuraavaa kesää, pääosissa minun 50v synttärit kesäkuussa, meidän 20v hääpäivä heinäkuussa ja suvun yhteinen ulkomaanmatka kesäkuun lopulla. 50v synttärit tottakai isolle porukalle esiintyjineen, häämatka Barcelonaankin varattiin, samoin suvun matka Ranskaan. Kesästä oli tulossa mitä hienoin.

Sain kutsun seurantaan kotikaupunkini sairaalaan maaliskuun lopulle. Verikokeet ja TT-kuvat, kuten aina ennenkin. Lääkärille aika reilua viikkoa myöhemmin. Taas kerran tuomiota odoteltiin sairaalan käytävillä. Lääkäri tunnin myöhässä...mutta sitten sisään tuomiota kuulemaan. Lääkärinä tällä kertaa vanha lääkärini, joka oli hoitanut tapaustani ihan alusta asti. Siis eri lääkäri kuin syksyn seurannassa. Perusrutiinit eli kyselyt voinnista ja oireista. Lääkäri huomasi minun laihtuneen ja tenttasi kovin siitä. Taas epäilykset nousi ajatuksiini. Olin tosiaan laihtunut jopa reilun 15kg, mutta se oli tulosta ihan aidosta nälkäkuurista jota vuodenvaihteesta asti olin toteuttanut.


Sitten päästiin niihin TT-kuviin...päin pläsiä taas todella huonoja uutisia!. Imosolmuke oli jatkanut kasvuaan...ja nyt oli kaksi muutakin viereistä imusolmuketta kasvanut vähän....ja pernasta löytyi myös muutoksia...Eihän tämä voi olla totta mitenkään. Sisällä taas täydellinen myllerrys. Oli taas pakko kuitenkin kerätä itsensä ja yrittää selvittää mitä asiasta nyt tiedetään ja mitä nyt eteen tulee. Lääkärin mukaan oltiin tilanteessa että nyt se leikkaus on pakko tehdä riskeistä huolimatta kahdestakin syytä, se näytepala on nyt saatava, ja koska tauti oli ilmeisestikin levinnyt myös pernaan. Se kun piti poistaa kokonaan samalla avauksella.

Kysymyksiä pää täynnä tiedustelin hämmentyneenä, että miten on mahdollista että viime kevään näytteiden mukaan tilanne oli jotain ihan muuta??...ja miten syksyn seurannassa ei asiaan otettu mitään kantaa?? Nythän tämän vetkuttelun takia tauti on vain levinnyt ja menetän osan sisuskaluistanikin!!!! Selvisi että edelliskevään näyte olikin ollut hyvin epävarma eikä siitä oikein voinut päätellä mitään...Siis mitä? Miksi minulle sitten kerrottiin ihan muuta?? Lääkäri ei osannut tai halunnut asiaa minulle juurikaan perustella...Kysyin että mites se syksyn seuranta, mikä siinä meni pieleen?? Selvisi että ultraäänilääkäri ei löytänyt tutkimuksessa mitään, siis ei mitään!!! Ei edes niitä patteja jotka siellä varmuudella olivat...Mitä helv...? Kyselin epäuskoisena että tästäkö sitten pääteltiin että kaikki on hyvin....Selityksiä ei kauheasti annettu, ei hyviä eikä huonoja...Jäi vahva fiilis että asioita pimitettiin minulta ihan tarkoituksella. 

Huoli jatkosta oli kuitenkin se päällimmäinen, joten päätin jättää ilmeisen hoitovirheen selvittelyn nyt  sikseen. Minua kun ei korvaukset tai syyllisten etsintä nyt paranna yhtään. Ajattelin että kerkiän myöhemminkin miettiä mitä asialle teen vai teenkö mitään.

Lääkäri kertoi että ennen leikkausta täytyy ottaa pari uutta rokotetta poistettavan pernan takia ja lisäksi pitää ottaa selkäydinnäytteet. Tämä siksi että saada tieto onko syöpä levinnyt jo verenkiertoon ja selkäytimeen. Edessä siis taas yksi uusi ja tuntematon toimenpide.

Selkäydinnäyte otettaisiin jo seuraavalla viikolla. Taas kerran kohti uutta ja tuntematonta. Tuttavilta olin kuullut että näytteen otto voi joskus olla kivuliastakin. Joten eipä se ihan pelotta mennyt tämäkään.  Aamusta heti sairaalan käytävälle vuoroa odottelemaan. Kutsu kävi ja operaatiohuoneeseen sisään...minua vastassa kolme nuorta naiskandia ja yksi vanhempi hoitsu. Hoitaja johti hommaa ja kysyi minulta lupaa että voiko kandit katsella näytteenottoa. No, mitäs minulla sitä vastaan että takapuoltani oikein porukalla ihaillaan. Hoitaja asetteli minut kyljelleen pedille selkäpuoli paljaana, ja kertoi samalla kandeille kuinka potilasta rauhoitellaan ja pidetään käsistä kiinni ettei kiemurtele näytettä otettaessa. Justiinsa, kylläpäs rauhoittikin minua.

Joitakin minuutteja myöhemmin paikalle saapui varsinainen lääkäri, joka asettui selkäpuolle istumaan ja aloitti samantien. Ensin piikitti puudutetta selkärankani viereen. Sitten odoteltiin muutamia minuutteja puutumista. Samalla lääkäri luennoi kandeille aiheesta. Lääkäri otti käteensä jonkun luukairan ja rupesi runnomaan sitä selkärankaani....Onneksi en tuntenut juuri mitään. Koko vartaloni heilui kun hän kairasi luusta näytettä. Hoitaja rauhoitteli ja kovensi otettaan käsivarsistani kysellen samalla tuntemuksiani. Ei hätää sain sanotuksi. Luuydinnäyte saatiin ja seuraavaksi vaihdettiin kaira isoon neulaan selkäydinnestettä varten. Homma jatkui samanmoisella runnomisella, mutta kipua en edelleenkään tuntenut. Homma oli ohi muutamassa minuutissa.

Lääkäri pahoitteli lopuksi kandeille, että sattuipa "huono" opetuspotilas, kun ei reagoinut näyteenottoon juuri mitenkään ja oli todella rauhallinen. Yleisempää kuulemma on kovasti rimpuileva ja kivulias potilas. Pahoittelin aiheuttamaani pettymystä vienosti hymyileville kandeille. Homma siis ohi, vaatteet päälle ja taas kotiin tuloksia odottelemaan.

Tulokset tuli parin viikon päästä ja uutiset tällä kertaa hyviä. Näyte puhdas eikä tauti ollut siis päässyt pahemmin leviämään. Tilanteeseen nähden todella huojentava tieto.

Maaliskuun lopulla pääsin tapaamaan kirurgia joka oli tällä kertaa eri kaveri kuin edelliskeväänä. Tämä kirurgi oli selvästikin kokoneempi ja asiansa hyvin tunteva. Kertoi että leikkaus sinällään aika rutiinijuttu, vaikkakin aika isosta operaatiosta on kyse. Hän kertasi riskit, jotka siis oli ihan samat kuin vuosi sitten. Kerroin hänelle hieman historiaa asiasta ja hänkin ihmetteli ääneen miksi ei operoitu jo viime vuonna...Niinpä, miksi ei, prkl, mietin hiljaa itsekseni...Pernan poisto leikkauksessa kuulemma se helpompi osuus joten siitä ei sen enempää. Kirurgi totesi vielä loppuun että hän ottaa imusolmukkeesta niin paljon pois kuin riskittä saa. Sinne mahdollisesti jäävä osahan saadaan kuulemma sitten sytostaateilla pois. Näin se näissä kuulemma menee. Tämä lausahdus jotenkin rauhoitti minua. Pienistä on ihmisen lohtunsa löydettävä näissä tilanteissa. Leikkauspäivä sovittiin  ilmoitettavan minulle jo lähipäivinä. Leikkausaikailmoitus tuli sovitusti ja oli ihan heti huhtikuun alussa pääsiäisen jälkeen. Tällä kertaa siis ymmärsimme kiireen sairaalan väen kanssa samalla tavalla. Hienoa.

Leikkauspäivän aamuna sairaalaan sisään. Ensin minut ohjattiin vaihtamaan siviilivaatteet pois ja sairaalaan asusteet päälle. Ne "mukavat", selästä auki olevat pitkät mekot. Seuraavaksi odotustilaan lämpöpeiton alle odottelemaan omaa vuoroa. Kutsu kävi noin tunnin päästä ja leikkaava kirurgi vielä kerran kertasi minulle tulevat tapahtumat. Pikkuhetki odottelua ja sitten leikkaussaliin.

Leikkaussalissa pari hoitajaa ja anestesialääkäri. Käteen tippa ja esilääkettä menemään. Komento kyljelleen ja lääkäri kertoi laittavansa selkäytimeen kanyylin kipulääkkeitä varten. On kuulemma paras tapa kivun lieventämiseen. Tällä kertaa neulan tökkiminen selkärankaan tuntui todella pahalta. Tuntui kuin jotain tulikuumaa puikkoa sinne tungettaisiin...ähkin tuntemukset lääkärille joka ilmeisestikin sivuutti ne turhina. Seuraavaksi takaisin selälleen ja kokeeksi puudutetta menemään. Lääkäri tökki sormella vatsanaluetta ja kyseli että tuntuuko puutumista jo....sanoin että ei mielestäni. Hieman ihmeteltiin asiaa, mutta mitään toimepidettä se ei aiheuttanut. Kaipa lääkärit tietää ajattelin ja asia jäi sikseen. Sitten alkoi nukutus, 1,2,3,4... ja hyvää yötä.  

Neljä tuntia myöhemmin heräsin heräämössä. Vatsan aluetta särki todella kovaa...hoitajat paikalla ihmettelivät tuskaista olemustani...ja lisäsivät laitteesta selkäytimeen menevää kipulääkitystä...Ei vaikutusta. Kutsuivat lääkärin paikalle jota odoteltiin varmaankin se puoli tuntia. Ajankulusta ei niin tarkkaa käsitystä koska olin pökerryksissä nukutuksen jäljiltä.  Lääkäri taas tökkimään vatsani seutua ja kyselemään tuntoja. Sain kerrotuksi että tunto on oikein hyvä  ja kivut on kovat. Lääkäri totesi että selkäydinsysteemi ei toimi. On kuulemma asetuksessa mennyt vissiin jotain pieleen...Ihanko totta, luuletko niin, mietin  itsekseni....Lääkäriltä ohjeet hoitajille ja sitten alkoikin tulla piikkiä ja pillereitä kipuun. Tunnin tuskailu ennenkuin lääkkeet kunnolla tehosivat ja nukahdin...Ilta kuudelta sitten vihdoin siirrettiin osastolle toipumaan.


Ilta meni kuunnellessa jonkun pakolaispariskunnan helvetillillistä molotusta verhon takana. Vierailuaika oli loppunut jo klo 19 mutta kälätys jatkui vielä kolme tuntia myöhemmin. Kärsivällisyyteni loppui ja pyysin  hoitajaa ystävällisesti ilmoittamaaan ulkomaaneläville että täällä on oikeasti sairaita ihmisiä jotka haluaisivat nukkua. Kiukkuisen molotuksen jälkeen kovaääninen naisihminen sitten vihdoin poistui ja huone hiljeni. Yö meni koiranunta nuokkuessa ja parin tunnin välein kipulääkkeitä pyydellessä. Päivällä olo jo vähän parempi, mutta vatsa niin kipeä että ainoa asento on selällään. Lääkäri kävi puolilta päivin ja kertoi että heti kun pääsen ylös ominvoimin niin kotiinpääsyä voidaan harkita. Yö parempi kuin edellinen ja sain nukuttuakin jo muutamia tunteja. Olo parani ja kivutkin siedettäviä, joten uskalsin treenata ylösnousua ja seisomista omin avuin. Treeni tuotti tulosta ja esitinkin lääkärille shown hyvävointisesta potilaasta. Lääkäri antoi luvan lähteä kotiin kaksi päivää leikkauksen jälkeen. Samahan se missä sitä toimettomana makoilee, ja lääkkeitä saa apteekista. Jippii, kotiin. Hoitaja antoi ohjeita ja kertoi että tule takaisin jos liian pahalta tuntuu.

Kotona kivut oli kovat, syömään ei pystynyt muuta kuin energiageelejä. Mutta takaisin en lähde...päivät kului ja kivut lievenivät. Pari viikkoa ja tikkien poistoon. Vatsassa pitkä arpi navasta rintalastaan ja siinä päällä kuorrutteena reilu parikymmentä metalliniittiä.  Tikinpoistossa pääsin sitten taas opiskelijan harjoituskappaleeksi. Onneksi homma sujui hyvin ja tämä leikkausepisodi oli päätöksessään. Oltiin huhtikuun loppupuolella.


Kevät 2014 oli monien mutkien jälkeen taas eriskummallinen episodi tällä matkalla. Luottamus lääkereihin oli koetuksella moneen kertaan. Vahinkoja, unohduksia, virheitä  ja informaatiokatkoksia sattuu kaikille. Mutta pitikö ne kaikki nyt sattua juuri minun kohdallani? Ilmeisesti, prkl! Nuo asiat kuitenkin tuntuivat pikkujutuilta sen ison  asian vierellä jota vastaan tässä nyt taisteltiin. Pelko ja ahdistus omasta tulevaisuudesta peitti kaiken muun tehokkaasti alleen.

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen sain puhelinsoitolla tulokset ja lopullisen diagnoosin. Tauti oli sama kuin aiemminkin, vaikkakin pieniä viitteitä muutoksesta ärhäkkäämpääm suuntaan oli mukana. Tapaus siirtyi nyt suoraan Meilahden syöpäklinikan hoitoon. Hoitolinjasta ja hoidoista lisää seuraavassa jutussa...