2. Arvotaan seuraava diagnoosi

Kahdeksan tervettä vuotta ja edessä taas rutiiniseuranta maaliskuussa 2013. Ensin TT-kuvat ja viikon päästä kuulemaan että hyvin menee...tai ainakin niin luulin. Lääkäri aloitti rutiinikysymyksillä voinnistani ja varmisteli onko mitään muitakaan oireita ollut. Kuntoni oli hyvä ja olo mitä tervein.  Lääkäri vielä jatkoi että veriarvotkin ihan priimaa. JESS!. Seuraavaa en sitten osannutkaan enää odottaa kun lääkäri aloitti lauseensa sanalla MUTTA....Uskomatonta miten yksi sana voi saada kaiken pelon ja epävarmuuden palaamaan mieleen silmänräpäyksessä.

Lääkäri kertoi että keskivartalossa aavistuksen selkärangan vasemmalla puolella, heti sydämen alla, on ylikokoiseksi kasvanut imusolmuke. Epäily että kyseessä oli taudin uusiminen oli vahva. Oli olemassa toki hiuksenhieno mahdollisuus että se olisi jotain muuta. En tähän vaihtoehtoon jaksanut uskoa, joten jälleen kerran maa vietiin jalkojen alta ja kalenterista tulevat vuodet.  Elämän täytti taas, ainakin hetkeksi, epävarmuus ja pelko. Keskustelu jatkotoimenpiteistä oli lyhyt ja selvää oli että ilman näytepalaa ei diagnoosia voisi  mitenkään varmistaa. Tapaus siirrettiinkin samantien Meilahden syöpäklinikalle arvioitavaksi. Seuraava Meilahden lymfoomameeting oli heti seuraavana maanantaina, joten raastavaa odottelua oli vain muutama päivä. Asiantuntijat päättivät, kuten odotinkin, että näytepala otetaan pikkimmiten. Asia palautettiin samantien kotikaupunkini sairaalalle, ja heille jäi tehtäväksi ottaa se näytepala...


Parin viikon sisällä tuli kutsu kirurgin juttusille, jossa tuleva operaatio käytäisiin läpi. Asiassa vain oli ihan pikku mutta...tapaaminen oli buukattu melkein kahden kuukauden päähän...Ei helvata, ajattelin, ja soitin samantien ko. osastolle. Sihteeriltä kyselin varovasti että onkohan tässä nyt kaikki ihan kohdallaan. Kun kerroin mistä oli kyse, oli sihteerikin  kovin ihmeissään aikataulusta. Sihteeri ei uskaltanut luvata mitään, mutta aikoi selvittää asian. Ilmoitin vielä neitokaiselle evääksi mukaan että minulle käy mikä tahansa aika, jopa 15 minuutin varoitusajalla. lImeisestikin aktiivisuuteni palkittiin, koska sain jo seuraavana päivänä uuden ajan ja heti seuraavalle viikolle. Uskoin ja toivoin että nyt lähtee prosessi taas rullaamaan...mutta eipä lähtenyt.

Tapaaminen kirurgin kanssa ei mennyt sitten ihan odotetusti. Kirurgi aloitti palaverin epäilemällä vahvasti syöpälääkärien tietämystä koepalan oton riskeistä. Kysyin hieman selvennystä asiaan ja sain pitkän luennon syistä. Näytepalan otto vaatisi ison avoleikkauksen vatsan kautta, koska imusolmuke sijaitsi vaikeassa paikassa sydämen alla ison laskimon vieressä ja kaiken lisäksi vielä haiman takana. Kirurgi oli siis vakaasti sitä mieltä että näyte on yritettävä ottaa jollain muilla konstein esim tähystämällä. Epäilin tähystystä ja kerroin että minun puolestani leikkaus käy hyvin, sillä uskoin ja toivoin että poistamalla patti ollaan jokatapauksessa paremmassa tilanteessa kuin odottelemalla. Myös aiempi kokemukseni neulanäytteistä ajoi asiaa leikkauksen puolesta. Herra kirurgi vähät välitti näkemyksestäni ja asia siis palautettiin takaisin syöpäklinikalle. Ja taas odoteltiin viikko uusia toimintaohjeita. Vastaus tuli jossa todettiin että normaalitähystäminen ei onnistu patin paikan ja laskimoon osumisen riskin takia. Lääkärit jatkoivat vielä muutaman päivän keskenään juupaseipäs leikkiä, kunnes meilahden gastroenterologian ylilääkäri ilmoittautui vapaaehtoiseksi ottamaan näyte suun kautta tähystämällä. Siis letkua nielemällä suolenseinämän läpi neulanäytteenä. Ei siis kuin aikaa sopimaan. Huhtikuun lopulle aika löytyi.

Taas edessä ihan uusi tutkimus joka tietenkin stressasi. Sain postissa kirjalliset ohjeet joissa ei mitään ihmeellistä ollut, paitsi maininta että hommasssa käytetään sen verran vahvoja puudutteita ja muita lääkkeitä, että kuski olisi oltava mukana. Vaimo siis lähti mukaan kuskiksi. Meilahdessa käytävälle ensin puoleksi tunniksi odottelemaan ja kouraan annettiin joitain rauhoittavia esilääkkeitä. Siitä sitten operaatiohuoneeseen, jossa kerrottiin mitä tuleman pitää. Ensi puudutetaan kurkku suihkeilla ja samalla laitetaan rauhoittavia suoraan suoneen. Kun aineet noin puolen tunnin päästä olivat vaikuttaneet alkoi toimenpide. Kurkustani työnnettiin puoliväkisin alas noin sormen vahvuista letkua jonka päässä oli kamera. Tämä oli todella epämiellyttävää koska nielusta läpimennessään se aiheutti kovat oksennusrefleksit ja tuntui että ei saa ilmaa. Minun kakoessa ja henkeä haukkoessa letku kuitenkin saatiin sisuksiini. Samalla lääkäri katsoi ultraäänella missä kohtaa sisuskaluissa laite on tarkalleen menossa. Lääkäri paikansi näin sen kohdan josta neula läpi tyrkätään imusolmukkeeseen. Sitten vain kameraletku ulos ja uusi letku neulan kanssa sisään. Taas kivulias letkun nieleminen. Lääkäri tähtäili aikansa ja pisti sitten näytteen. Tätä en onneksi tuntenut ollenkaan.  Lääkäri kertoi että osuma oli hyvä ja jonkinmoinen näytekin saatiin.Sitten letku ulos ja tipat irti ja minut käytävään odottelemaan pois pääsyä. Ohjeiden mukaan minua ei voinut heti päästää kotiin vaan piti pari tuntia istua käytävässä seurattavana. Olin ihan pyörryksissä ja väsynyt, mutta istua vaan piti siellä tyhjän käytävän tuolilla. Vihdoin viimein sain luvan lähteä ja kotimatkan nukuin autossa edelleen pyörryksissä saamistani lääkkeistä. Onneksi homma oli nyt tuolta osin ohi ja saadaan hoitoprosessi käyntiin. Niin ainakin taas luulin....

Toukokuun alussa sain lääkäriltä soiton näytteen tuloksista. Olin valmistautunut jo viikkoja siihen että diagnoosi varmistuisi ja pääsisin hoitoon. Mutta toisin kävi. Yllätys oli valtava kun lääkäri kertoikin että näytteestä ei mitään vakavaa löytynytkään.....En voinut uskoa asiaa ja varmistin moneen kertaan että ymmärsin asian oikein. Lääkärini vahvisti asian. Sovittiin vielä että seurantaa kuitenkin jatketaan heti kesän jälkeen. Puhelun jälkeen  yritin kerätä ajatuksia...mitä ihmettä  tässä tapahtui ja voiko olla näin...Epäillen päätin uutiset kuitenkin vastaanottaa. Kerroin tulokset heti perheelle  ja helpotus oli suuri.

Syksyn seurannan lääkärit päättivät tehdä vain ultraäänellä katsomalla. Syynä tähän heidän mukaansa pyrkimys säästä minua liialta röntgensäteilyltä, jota TT-kuvauksessa aina reilusti tulee. Tutkimuksen tehnyt lääkäri ei kertomansa mukaan mitään erikoista ultralla löytänyt. Seuraavalla viikolla menin kuulemaan verikokeiden ja ultran tulokset. Tällä kertaa lääkärinä ihan uusi tuttavuus, jonka kanssa koko tautihistoria kerrattiin. Verikokeet olivat edelleen ihan priimaa ja kun ultraäänessäkään mitään ihmeellistä ei löytynyt, todettiin asian olevan kunnossa. Tosin korvaani särähti taas yksi sivulause kun lääkäri mainitsi lopullisen syyn imusolmukken kasvulle olevan edelleen epäselvä ja asiaan varmaan palataan myöhemmin....Epäily taas nosti päätään sisälläni... Palaveri kuitenkin päättyi siihen että seuraava seuranta sitten alkuvuodesta 2014...hautasin pahat ajatukset ja jäin odottelemaan seuraavaa kertaa..  

Kummallinen jakso siis osui taas matkalle. Henkisesti kevät oli rankka, jopa rankempi kuin ekalla kerralla. Vaikka tilanne oli jo tuttu, ei se siitä yhtään helpompaa tehnyt. Päinvastoin, ennuste paranemisestahan heikkenee taudin uusiessa. Oma haasteensa on yrittää tulkita lääkärikunnan joskus hyvinkin risriitaisia viestejä ja samalla huolehtia itse siitä että asiat eivät jumiudu prosessiin. Erona tällä kerralla myös se että kaksi vanhinta poikaani olivat ehtineet jo täysi-ikäisiksi ja he koko ajan olivat tietoisia tilanteesta. Pikkupoika oli vasta 9v, ja hänen kohdallaan asia meni aika pienellä huomiolla ohi. Hyvä niin. Elämämme palasi taas uomiinsa, ainakin vähän aikaa...