3. Taas mennään

Vuoden 2013 kesä ja syksy meni normaalia elämää elellessä. Takaraivossa ajoittain kuitenkin ajatuksia siitä että kaikki ei sittenkään olisi ihan niinkuin luultiin. Yleiskuntoni edelleen erinomainen vailla mitään oireita mistään ja henkinen vireyskin edelliskevään pelästyksen jälkeen hyvällä tasolla.

Alkuvuodesta 2014 suunniteltiin kovalla innolla sitten seuraavaa kesää, pääosissa minun 50v synttärit kesäkuussa, meidän 20v hääpäivä heinäkuussa ja suvun yhteinen ulkomaanmatka kesäkuun lopulla. 50v synttärit tottakai isolle porukalle esiintyjineen, häämatka Barcelonaankin varattiin, samoin suvun matka Ranskaan. Kesästä oli tulossa mitä hienoin.

Sain kutsun seurantaan kotikaupunkini sairaalaan maaliskuun lopulle. Verikokeet ja TT-kuvat, kuten aina ennenkin. Lääkärille aika reilua viikkoa myöhemmin. Taas kerran tuomiota odoteltiin sairaalan käytävillä. Lääkäri tunnin myöhässä...mutta sitten sisään tuomiota kuulemaan. Lääkärinä tällä kertaa vanha lääkärini, joka oli hoitanut tapaustani ihan alusta asti. Siis eri lääkäri kuin syksyn seurannassa. Perusrutiinit eli kyselyt voinnista ja oireista. Lääkäri huomasi minun laihtuneen ja tenttasi kovin siitä. Taas epäilykset nousi ajatuksiini. Olin tosiaan laihtunut jopa reilun 15kg, mutta se oli tulosta ihan aidosta nälkäkuurista jota vuodenvaihteesta asti olin toteuttanut.


Sitten päästiin niihin TT-kuviin...päin pläsiä taas todella huonoja uutisia!. Imosolmuke oli jatkanut kasvuaan...ja nyt oli kaksi muutakin viereistä imusolmuketta kasvanut vähän....ja pernasta löytyi myös muutoksia...Eihän tämä voi olla totta mitenkään. Sisällä taas täydellinen myllerrys. Oli taas pakko kuitenkin kerätä itsensä ja yrittää selvittää mitä asiasta nyt tiedetään ja mitä nyt eteen tulee. Lääkärin mukaan oltiin tilanteessa että nyt se leikkaus on pakko tehdä riskeistä huolimatta kahdestakin syytä, se näytepala on nyt saatava, ja koska tauti oli ilmeisestikin levinnyt myös pernaan. Se kun piti poistaa kokonaan samalla avauksella.

Kysymyksiä pää täynnä tiedustelin hämmentyneenä, että miten on mahdollista että viime kevään näytteiden mukaan tilanne oli jotain ihan muuta??...ja miten syksyn seurannassa ei asiaan otettu mitään kantaa?? Nythän tämän vetkuttelun takia tauti on vain levinnyt ja menetän osan sisuskaluistanikin!!!! Selvisi että edelliskevään näyte olikin ollut hyvin epävarma eikä siitä oikein voinut päätellä mitään...Siis mitä? Miksi minulle sitten kerrottiin ihan muuta?? Lääkäri ei osannut tai halunnut asiaa minulle juurikaan perustella...Kysyin että mites se syksyn seuranta, mikä siinä meni pieleen?? Selvisi että ultraäänilääkäri ei löytänyt tutkimuksessa mitään, siis ei mitään!!! Ei edes niitä patteja jotka siellä varmuudella olivat...Mitä helv...? Kyselin epäuskoisena että tästäkö sitten pääteltiin että kaikki on hyvin....Selityksiä ei kauheasti annettu, ei hyviä eikä huonoja...Jäi vahva fiilis että asioita pimitettiin minulta ihan tarkoituksella. 

Huoli jatkosta oli kuitenkin se päällimmäinen, joten päätin jättää ilmeisen hoitovirheen selvittelyn nyt  sikseen. Minua kun ei korvaukset tai syyllisten etsintä nyt paranna yhtään. Ajattelin että kerkiän myöhemminkin miettiä mitä asialle teen vai teenkö mitään.

Lääkäri kertoi että ennen leikkausta täytyy ottaa pari uutta rokotetta poistettavan pernan takia ja lisäksi pitää ottaa selkäydinnäytteet. Tämä siksi että saada tieto onko syöpä levinnyt jo verenkiertoon ja selkäytimeen. Edessä siis taas yksi uusi ja tuntematon toimenpide.

Selkäydinnäyte otettaisiin jo seuraavalla viikolla. Taas kerran kohti uutta ja tuntematonta. Tuttavilta olin kuullut että näytteen otto voi joskus olla kivuliastakin. Joten eipä se ihan pelotta mennyt tämäkään.  Aamusta heti sairaalan käytävälle vuoroa odottelemaan. Kutsu kävi ja operaatiohuoneeseen sisään...minua vastassa kolme nuorta naiskandia ja yksi vanhempi hoitsu. Hoitaja johti hommaa ja kysyi minulta lupaa että voiko kandit katsella näytteenottoa. No, mitäs minulla sitä vastaan että takapuoltani oikein porukalla ihaillaan. Hoitaja asetteli minut kyljelleen pedille selkäpuoli paljaana, ja kertoi samalla kandeille kuinka potilasta rauhoitellaan ja pidetään käsistä kiinni ettei kiemurtele näytettä otettaessa. Justiinsa, kylläpäs rauhoittikin minua.

Joitakin minuutteja myöhemmin paikalle saapui varsinainen lääkäri, joka asettui selkäpuolle istumaan ja aloitti samantien. Ensin piikitti puudutetta selkärankani viereen. Sitten odoteltiin muutamia minuutteja puutumista. Samalla lääkäri luennoi kandeille aiheesta. Lääkäri otti käteensä jonkun luukairan ja rupesi runnomaan sitä selkärankaani....Onneksi en tuntenut juuri mitään. Koko vartaloni heilui kun hän kairasi luusta näytettä. Hoitaja rauhoitteli ja kovensi otettaan käsivarsistani kysellen samalla tuntemuksiani. Ei hätää sain sanotuksi. Luuydinnäyte saatiin ja seuraavaksi vaihdettiin kaira isoon neulaan selkäydinnestettä varten. Homma jatkui samanmoisella runnomisella, mutta kipua en edelleenkään tuntenut. Homma oli ohi muutamassa minuutissa.

Lääkäri pahoitteli lopuksi kandeille, että sattuipa "huono" opetuspotilas, kun ei reagoinut näyteenottoon juuri mitenkään ja oli todella rauhallinen. Yleisempää kuulemma on kovasti rimpuileva ja kivulias potilas. Pahoittelin aiheuttamaani pettymystä vienosti hymyileville kandeille. Homma siis ohi, vaatteet päälle ja taas kotiin tuloksia odottelemaan.

Tulokset tuli parin viikon päästä ja uutiset tällä kertaa hyviä. Näyte puhdas eikä tauti ollut siis päässyt pahemmin leviämään. Tilanteeseen nähden todella huojentava tieto.

Maaliskuun lopulla pääsin tapaamaan kirurgia joka oli tällä kertaa eri kaveri kuin edelliskeväänä. Tämä kirurgi oli selvästikin kokoneempi ja asiansa hyvin tunteva. Kertoi että leikkaus sinällään aika rutiinijuttu, vaikkakin aika isosta operaatiosta on kyse. Hän kertasi riskit, jotka siis oli ihan samat kuin vuosi sitten. Kerroin hänelle hieman historiaa asiasta ja hänkin ihmetteli ääneen miksi ei operoitu jo viime vuonna...Niinpä, miksi ei, prkl, mietin hiljaa itsekseni...Pernan poisto leikkauksessa kuulemma se helpompi osuus joten siitä ei sen enempää. Kirurgi totesi vielä loppuun että hän ottaa imusolmukkeesta niin paljon pois kuin riskittä saa. Sinne mahdollisesti jäävä osahan saadaan kuulemma sitten sytostaateilla pois. Näin se näissä kuulemma menee. Tämä lausahdus jotenkin rauhoitti minua. Pienistä on ihmisen lohtunsa löydettävä näissä tilanteissa. Leikkauspäivä sovittiin  ilmoitettavan minulle jo lähipäivinä. Leikkausaikailmoitus tuli sovitusti ja oli ihan heti huhtikuun alussa pääsiäisen jälkeen. Tällä kertaa siis ymmärsimme kiireen sairaalan väen kanssa samalla tavalla. Hienoa.

Leikkauspäivän aamuna sairaalaan sisään. Ensin minut ohjattiin vaihtamaan siviilivaatteet pois ja sairaalaan asusteet päälle. Ne "mukavat", selästä auki olevat pitkät mekot. Seuraavaksi odotustilaan lämpöpeiton alle odottelemaan omaa vuoroa. Kutsu kävi noin tunnin päästä ja leikkaava kirurgi vielä kerran kertasi minulle tulevat tapahtumat. Pikkuhetki odottelua ja sitten leikkaussaliin.

Leikkaussalissa pari hoitajaa ja anestesialääkäri. Käteen tippa ja esilääkettä menemään. Komento kyljelleen ja lääkäri kertoi laittavansa selkäytimeen kanyylin kipulääkkeitä varten. On kuulemma paras tapa kivun lieventämiseen. Tällä kertaa neulan tökkiminen selkärankaan tuntui todella pahalta. Tuntui kuin jotain tulikuumaa puikkoa sinne tungettaisiin...ähkin tuntemukset lääkärille joka ilmeisestikin sivuutti ne turhina. Seuraavaksi takaisin selälleen ja kokeeksi puudutetta menemään. Lääkäri tökki sormella vatsanaluetta ja kyseli että tuntuuko puutumista jo....sanoin että ei mielestäni. Hieman ihmeteltiin asiaa, mutta mitään toimepidettä se ei aiheuttanut. Kaipa lääkärit tietää ajattelin ja asia jäi sikseen. Sitten alkoi nukutus, 1,2,3,4... ja hyvää yötä.  

Neljä tuntia myöhemmin heräsin heräämössä. Vatsan aluetta särki todella kovaa...hoitajat paikalla ihmettelivät tuskaista olemustani...ja lisäsivät laitteesta selkäytimeen menevää kipulääkitystä...Ei vaikutusta. Kutsuivat lääkärin paikalle jota odoteltiin varmaankin se puoli tuntia. Ajankulusta ei niin tarkkaa käsitystä koska olin pökerryksissä nukutuksen jäljiltä.  Lääkäri taas tökkimään vatsani seutua ja kyselemään tuntoja. Sain kerrotuksi että tunto on oikein hyvä  ja kivut on kovat. Lääkäri totesi että selkäydinsysteemi ei toimi. On kuulemma asetuksessa mennyt vissiin jotain pieleen...Ihanko totta, luuletko niin, mietin  itsekseni....Lääkäriltä ohjeet hoitajille ja sitten alkoikin tulla piikkiä ja pillereitä kipuun. Tunnin tuskailu ennenkuin lääkkeet kunnolla tehosivat ja nukahdin...Ilta kuudelta sitten vihdoin siirrettiin osastolle toipumaan.


Ilta meni kuunnellessa jonkun pakolaispariskunnan helvetillillistä molotusta verhon takana. Vierailuaika oli loppunut jo klo 19 mutta kälätys jatkui vielä kolme tuntia myöhemmin. Kärsivällisyyteni loppui ja pyysin  hoitajaa ystävällisesti ilmoittamaaan ulkomaaneläville että täällä on oikeasti sairaita ihmisiä jotka haluaisivat nukkua. Kiukkuisen molotuksen jälkeen kovaääninen naisihminen sitten vihdoin poistui ja huone hiljeni. Yö meni koiranunta nuokkuessa ja parin tunnin välein kipulääkkeitä pyydellessä. Päivällä olo jo vähän parempi, mutta vatsa niin kipeä että ainoa asento on selällään. Lääkäri kävi puolilta päivin ja kertoi että heti kun pääsen ylös ominvoimin niin kotiinpääsyä voidaan harkita. Yö parempi kuin edellinen ja sain nukuttuakin jo muutamia tunteja. Olo parani ja kivutkin siedettäviä, joten uskalsin treenata ylösnousua ja seisomista omin avuin. Treeni tuotti tulosta ja esitinkin lääkärille shown hyvävointisesta potilaasta. Lääkäri antoi luvan lähteä kotiin kaksi päivää leikkauksen jälkeen. Samahan se missä sitä toimettomana makoilee, ja lääkkeitä saa apteekista. Jippii, kotiin. Hoitaja antoi ohjeita ja kertoi että tule takaisin jos liian pahalta tuntuu.

Kotona kivut oli kovat, syömään ei pystynyt muuta kuin energiageelejä. Mutta takaisin en lähde...päivät kului ja kivut lievenivät. Pari viikkoa ja tikkien poistoon. Vatsassa pitkä arpi navasta rintalastaan ja siinä päällä kuorrutteena reilu parikymmentä metalliniittiä.  Tikinpoistossa pääsin sitten taas opiskelijan harjoituskappaleeksi. Onneksi homma sujui hyvin ja tämä leikkausepisodi oli päätöksessään. Oltiin huhtikuun loppupuolella.


Kevät 2014 oli monien mutkien jälkeen taas eriskummallinen episodi tällä matkalla. Luottamus lääkereihin oli koetuksella moneen kertaan. Vahinkoja, unohduksia, virheitä  ja informaatiokatkoksia sattuu kaikille. Mutta pitikö ne kaikki nyt sattua juuri minun kohdallani? Ilmeisesti, prkl! Nuo asiat kuitenkin tuntuivat pikkujutuilta sen ison  asian vierellä jota vastaan tässä nyt taisteltiin. Pelko ja ahdistus omasta tulevaisuudesta peitti kaiken muun tehokkaasti alleen.

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen sain puhelinsoitolla tulokset ja lopullisen diagnoosin. Tauti oli sama kuin aiemminkin, vaikkakin pieniä viitteitä muutoksesta ärhäkkäämpääm suuntaan oli mukana. Tapaus siirtyi nyt suoraan Meilahden syöpäklinikan hoitoon. Hoitolinjasta ja hoidoista lisää seuraavassa jutussa...

2. Arvotaan seuraava diagnoosi

Kahdeksan tervettä vuotta ja edessä taas rutiiniseuranta maaliskuussa 2013. Ensin TT-kuvat ja viikon päästä kuulemaan että hyvin menee...tai ainakin niin luulin. Lääkäri aloitti rutiinikysymyksillä voinnistani ja varmisteli onko mitään muitakaan oireita ollut. Kuntoni oli hyvä ja olo mitä tervein.  Lääkäri vielä jatkoi että veriarvotkin ihan priimaa. JESS!. Seuraavaa en sitten osannutkaan enää odottaa kun lääkäri aloitti lauseensa sanalla MUTTA....Uskomatonta miten yksi sana voi saada kaiken pelon ja epävarmuuden palaamaan mieleen silmänräpäyksessä.

Lääkäri kertoi että keskivartalossa aavistuksen selkärangan vasemmalla puolella, heti sydämen alla, on ylikokoiseksi kasvanut imusolmuke. Epäily että kyseessä oli taudin uusiminen oli vahva. Oli olemassa toki hiuksenhieno mahdollisuus että se olisi jotain muuta. En tähän vaihtoehtoon jaksanut uskoa, joten jälleen kerran maa vietiin jalkojen alta ja kalenterista tulevat vuodet.  Elämän täytti taas, ainakin hetkeksi, epävarmuus ja pelko. Keskustelu jatkotoimenpiteistä oli lyhyt ja selvää oli että ilman näytepalaa ei diagnoosia voisi  mitenkään varmistaa. Tapaus siirrettiinkin samantien Meilahden syöpäklinikalle arvioitavaksi. Seuraava Meilahden lymfoomameeting oli heti seuraavana maanantaina, joten raastavaa odottelua oli vain muutama päivä. Asiantuntijat päättivät, kuten odotinkin, että näytepala otetaan pikkimmiten. Asia palautettiin samantien kotikaupunkini sairaalalle, ja heille jäi tehtäväksi ottaa se näytepala...


Parin viikon sisällä tuli kutsu kirurgin juttusille, jossa tuleva operaatio käytäisiin läpi. Asiassa vain oli ihan pikku mutta...tapaaminen oli buukattu melkein kahden kuukauden päähän...Ei helvata, ajattelin, ja soitin samantien ko. osastolle. Sihteeriltä kyselin varovasti että onkohan tässä nyt kaikki ihan kohdallaan. Kun kerroin mistä oli kyse, oli sihteerikin  kovin ihmeissään aikataulusta. Sihteeri ei uskaltanut luvata mitään, mutta aikoi selvittää asian. Ilmoitin vielä neitokaiselle evääksi mukaan että minulle käy mikä tahansa aika, jopa 15 minuutin varoitusajalla. lImeisestikin aktiivisuuteni palkittiin, koska sain jo seuraavana päivänä uuden ajan ja heti seuraavalle viikolle. Uskoin ja toivoin että nyt lähtee prosessi taas rullaamaan...mutta eipä lähtenyt.

Tapaaminen kirurgin kanssa ei mennyt sitten ihan odotetusti. Kirurgi aloitti palaverin epäilemällä vahvasti syöpälääkärien tietämystä koepalan oton riskeistä. Kysyin hieman selvennystä asiaan ja sain pitkän luennon syistä. Näytepalan otto vaatisi ison avoleikkauksen vatsan kautta, koska imusolmuke sijaitsi vaikeassa paikassa sydämen alla ison laskimon vieressä ja kaiken lisäksi vielä haiman takana. Kirurgi oli siis vakaasti sitä mieltä että näyte on yritettävä ottaa jollain muilla konstein esim tähystämällä. Epäilin tähystystä ja kerroin että minun puolestani leikkaus käy hyvin, sillä uskoin ja toivoin että poistamalla patti ollaan jokatapauksessa paremmassa tilanteessa kuin odottelemalla. Myös aiempi kokemukseni neulanäytteistä ajoi asiaa leikkauksen puolesta. Herra kirurgi vähät välitti näkemyksestäni ja asia siis palautettiin takaisin syöpäklinikalle. Ja taas odoteltiin viikko uusia toimintaohjeita. Vastaus tuli jossa todettiin että normaalitähystäminen ei onnistu patin paikan ja laskimoon osumisen riskin takia. Lääkärit jatkoivat vielä muutaman päivän keskenään juupaseipäs leikkiä, kunnes meilahden gastroenterologian ylilääkäri ilmoittautui vapaaehtoiseksi ottamaan näyte suun kautta tähystämällä. Siis letkua nielemällä suolenseinämän läpi neulanäytteenä. Ei siis kuin aikaa sopimaan. Huhtikuun lopulle aika löytyi.

Taas edessä ihan uusi tutkimus joka tietenkin stressasi. Sain postissa kirjalliset ohjeet joissa ei mitään ihmeellistä ollut, paitsi maininta että hommasssa käytetään sen verran vahvoja puudutteita ja muita lääkkeitä, että kuski olisi oltava mukana. Vaimo siis lähti mukaan kuskiksi. Meilahdessa käytävälle ensin puoleksi tunniksi odottelemaan ja kouraan annettiin joitain rauhoittavia esilääkkeitä. Siitä sitten operaatiohuoneeseen, jossa kerrottiin mitä tuleman pitää. Ensi puudutetaan kurkku suihkeilla ja samalla laitetaan rauhoittavia suoraan suoneen. Kun aineet noin puolen tunnin päästä olivat vaikuttaneet alkoi toimenpide. Kurkustani työnnettiin puoliväkisin alas noin sormen vahvuista letkua jonka päässä oli kamera. Tämä oli todella epämiellyttävää koska nielusta läpimennessään se aiheutti kovat oksennusrefleksit ja tuntui että ei saa ilmaa. Minun kakoessa ja henkeä haukkoessa letku kuitenkin saatiin sisuksiini. Samalla lääkäri katsoi ultraäänella missä kohtaa sisuskaluissa laite on tarkalleen menossa. Lääkäri paikansi näin sen kohdan josta neula läpi tyrkätään imusolmukkeeseen. Sitten vain kameraletku ulos ja uusi letku neulan kanssa sisään. Taas kivulias letkun nieleminen. Lääkäri tähtäili aikansa ja pisti sitten näytteen. Tätä en onneksi tuntenut ollenkaan.  Lääkäri kertoi että osuma oli hyvä ja jonkinmoinen näytekin saatiin.Sitten letku ulos ja tipat irti ja minut käytävään odottelemaan pois pääsyä. Ohjeiden mukaan minua ei voinut heti päästää kotiin vaan piti pari tuntia istua käytävässä seurattavana. Olin ihan pyörryksissä ja väsynyt, mutta istua vaan piti siellä tyhjän käytävän tuolilla. Vihdoin viimein sain luvan lähteä ja kotimatkan nukuin autossa edelleen pyörryksissä saamistani lääkkeistä. Onneksi homma oli nyt tuolta osin ohi ja saadaan hoitoprosessi käyntiin. Niin ainakin taas luulin....

Toukokuun alussa sain lääkäriltä soiton näytteen tuloksista. Olin valmistautunut jo viikkoja siihen että diagnoosi varmistuisi ja pääsisin hoitoon. Mutta toisin kävi. Yllätys oli valtava kun lääkäri kertoikin että näytteestä ei mitään vakavaa löytynytkään.....En voinut uskoa asiaa ja varmistin moneen kertaan että ymmärsin asian oikein. Lääkärini vahvisti asian. Sovittiin vielä että seurantaa kuitenkin jatketaan heti kesän jälkeen. Puhelun jälkeen  yritin kerätä ajatuksia...mitä ihmettä  tässä tapahtui ja voiko olla näin...Epäillen päätin uutiset kuitenkin vastaanottaa. Kerroin tulokset heti perheelle  ja helpotus oli suuri.

Syksyn seurannan lääkärit päättivät tehdä vain ultraäänellä katsomalla. Syynä tähän heidän mukaansa pyrkimys säästä minua liialta röntgensäteilyltä, jota TT-kuvauksessa aina reilusti tulee. Tutkimuksen tehnyt lääkäri ei kertomansa mukaan mitään erikoista ultralla löytänyt. Seuraavalla viikolla menin kuulemaan verikokeiden ja ultran tulokset. Tällä kertaa lääkärinä ihan uusi tuttavuus, jonka kanssa koko tautihistoria kerrattiin. Verikokeet olivat edelleen ihan priimaa ja kun ultraäänessäkään mitään ihmeellistä ei löytynyt, todettiin asian olevan kunnossa. Tosin korvaani särähti taas yksi sivulause kun lääkäri mainitsi lopullisen syyn imusolmukken kasvulle olevan edelleen epäselvä ja asiaan varmaan palataan myöhemmin....Epäily taas nosti päätään sisälläni... Palaveri kuitenkin päättyi siihen että seuraava seuranta sitten alkuvuodesta 2014...hautasin pahat ajatukset ja jäin odottelemaan seuraavaa kertaa..  

Kummallinen jakso siis osui taas matkalle. Henkisesti kevät oli rankka, jopa rankempi kuin ekalla kerralla. Vaikka tilanne oli jo tuttu, ei se siitä yhtään helpompaa tehnyt. Päinvastoin, ennuste paranemisestahan heikkenee taudin uusiessa. Oma haasteensa on yrittää tulkita lääkärikunnan joskus hyvinkin risriitaisia viestejä ja samalla huolehtia itse siitä että asiat eivät jumiudu prosessiin. Erona tällä kerralla myös se että kaksi vanhinta poikaani olivat ehtineet jo täysi-ikäisiksi ja he koko ajan olivat tietoisia tilanteesta. Pikkupoika oli vasta 9v, ja hänen kohdallaan asia meni aika pienellä huomiolla ohi. Hyvä niin. Elämämme palasi taas uomiinsa, ainakin vähän aikaa... 

1. Ensimmäinen erä

Tarinani alkaa jo reilun kymmenen vuoden takaa vuodesta 2004. Elimme marraskuuta ja elämäntilanne kaikinpuolin valoisa ja asiat muutenkin jokseenkin kohdillaan. Kesällä oli vieläpä perheeseemme syntynyt jo kolmas poika. Kaksi vanhempaa olivat iältään 11v ja 9v. Itse olin kesällä täyttänyt 40v ja saanut elää siihen asti täysin terveenä ilman minkäänlaista ajatustakaan siitä että jotain pahaa on edessä.

Ensimmäisen vihjeen tulevasta sain eräänä marraskuisena aamuna kokeillessani sattumalta kainaloani. Huomioni kiinnittyi oikeassa kainalossa muljuvaan pattiin. Siellä jo vuosia ollut pikku muhkura oli selvästikin kasvanut aiemmasta. En vielä tässä kohtaa osannut olla kovin huolissani asiasta, koska tuo muhkura oli kainalossani ollut jo murrosiästä lähtien. Hieman kuitenkin epäilytti, joten päätin käydä lääkärin juttusilla asiasta. Toki siinä matkalla ajatus jostain pahanlaatuisesta kävi mielessä, mutta suljin nuo ajatukset tehokkaasti pois päästäni. Olinhan aina ollut terve vailla minkäänvaltakunnan oireita. Patti ei siis mielestäni mitenkään voinut olla kovin paha juttu.

Lääkärin ensikommentit kuitenkin jo kertoivat että ihan olankohautuksella tästä ei nyt ilmeisestikään ohi mennä. Toki lääkäri yritti rauhoitella kertomalla että voi olla ihan normaali juttu tämmöinen imusolmukkeen koon muutos. Jotenkin oli tuota vaikea uskoa, ja herkät korvat löysivätkin sivulauseessa mainitun lymfooman. Outo nimi, mutta kuulosti jotenkin pahaenteiseltä ummikon korvassa.

Lääkäri määräsikin minut heti neulanäytteen ottoon. Vastauksia sitten odoteltiin pelonsekaisin tuntein muutamia päiviä. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen lääkärini vihdoin soitti ja kertoili jotain epämääräistä, ja kovasti keksityn kuuloista tarinaa, pilalle menneestä näytteestä. Samaan hengenvetoon kuitenkin ehdotteli, että parempi olisi ottaa ihan oikea näytepala kirurgin toimesta. Noniin, aina vaan pahemmalta asia kuulosti. Lähetekin kuulemma oli jo sairaalalla odottamassa.
Jokatapauksessa tohtorin tapa kertoa asiasta, kertoi minulle enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa....jotain on nyt vinossa!

Pääsin paikalliseen sairaalaan näytepalan ottoa varten jo parin viikon viiveellä. Leikkaus sinällään ei minua mitenkään pelottanut, vaan ainoastaan se näytepalan tulos. Leikkaava kirurgi oli nuorehko mies, joka kävikin heti herättyäni kertomassa, että kaikki meni hyvin, ja tuloksia hän soittelee minulle sitten vielä ennen joulua. Nuoren lääkärin kokemattomuudella ja ajattelematta asiaa varmaankaan yhtään, hän tokaisi että epäily pahanlaatuisuudesta on vahva. Siinä sitä kerralla realisoitiin kaikki pahimmat pelkoni ihan vaan ohi mennen. Aika hiljaiseksi veti ja pään sisällä oli armoton myllerrys. Kysymyksiäkin tulvi mieleen, mutta turhaan, koska lääkäri oli tokaisunsa perään poistunut jo paikalta.

Edessä oli pitkä uneton yö ja väsyneen mielen kehittelemät kauhukuvat. Seuraavana päivänä pääsin onneksi kotiin ja perheen luo, jossa asiaa oli vähän helpompi käsitellä. Sovittiin vaimon kanssa että pojille ei asiasta kerrota tässä vaiheessa, kun emme itsekään mitään varmaa tiedä.

Sitten alkoi hermoja raastava odottelu niistä tuloksista...kului viikko ja kului toinen, mitään ei kuulu vaikka luvattiin...Päätin ottaa ohjat omiin käsiin ja soitin sairaalalle tuloksista. Puhelua siirreltiin osastolta toiselle ennen kuin sain leikanneen lääkärin langan päähän. Kysymykseeni tuloksista sain hämmentävän vastauksen kun lääkäri totesi naurahtaen "ai tämän olin ihan unohtanut"....SIIS MITÄ HELV......Minulle vuoren kokoinen asia, mutta selvästikin lääkärille sivuseikka. Sain vaivoin kiukkuni nieltyä ja laskeskelin mielessäni kymmeneen. Oli todella lähellä että en kertonut tuolle pojanjolpille muutaman valitun totuuden hänen käytöksestään. Maltoin kuitenkin mieleni ja sain pelkäämäni tiedon...pahanlaatuinen kasvain.  Meilahden syöpäklinikka diagnosoi sen Hodgkinin lymfoomaksi...lyhyesti sanottuna minulla oli syöpä. Vaikka asiaan olin jo jonkun aikaa kerinnyt valmistautua, on se kova isku päin pläsiä. Tuntui että yhtäkkiä oltiin ihan tyhjän päällä vailla tulevaisuutta. Mieleen tulvi lista asioista jotka pitää hoitaa ennenkuin kuin on myöhäistä, päällimmäisenä asioiden  järjestäminen niin että vaimo ja pojat pärjäisivät vaikka en olisikaan enää paikalla....   

 Itse taudista en paljon vielä tiennyt, enkä ollut tavannut yhtään syöpälääkkäriä saadakseni asiasta oikeata tietoa. Siis netistä etsimään tietoa, joka oli suuri VIRHE. Nettisivuilla toinen toistaan pahempia tautimuotoja, joita en tietenkään osannut erotella omasta diagnoosistani. Karmeaa luettavaa pahimmillaan. Päätinkin hyvin nopeasti, että netti jääköön ja kyselen tietoni suoraan lääkäreiltä,

Meilahti otti tässä vaiheessa ohjat käsiinsä ja homma lähti etenemään nopealla tahdilla. Sain nopeasti jo tammikuun alussa kutsun ylävartalon tietokonekuvauksiin Meilahteen, (TT-kuvaus) jonka perusteella selvitettiin taudin levinneisyys. Kainalon lisäksi löydös oli vain kaksi laajentunutta imusolmuketta oikeassa soliskuopassa. Tämä oli lääkäreiden mukaan positivinen asia.

Tammikuun lopulla syöpäklinikan lymfoomakokous teki lopullisen diagnoosin ja päätti hoitolinjasta. Diagnoosi oli siis Hodgkinin lymfooma, laadultaan hidas ja rauhallinen ja levinneisyyskin pientä, joten pelkällä sädehoidolla uskottiin homman hoituvan. 

Tapasin syöpäklinikan hoitavan lääkärin vielä tammikuussa ja kävimme koko kuvion tarkasti läpi.  Lääkäri oli todella asiansa tunteva, vastaili kysmyksiini ja esitti asiansa niin että maallikkokin sai kiinni siitä todellisuudesta missä nyt painittiin. Ennuste oli kuulemma hyvä ja hoidotkin aika kivuttomia. Lääkärin kanssa käyty palaveri oli todella paikallaan ja rauhoitti mieleni. Ehkä tästä sittenkin selvittäisiin...

Oma kysymyksensä oli päättää miten ja kenelle kaikille asiasta kerrottaisiin. Lähiomaiset jo tiesivätkin, ja pojatkin jotain. Pojat onneksi olivat sen verran pieniä että eivät osanneet asiaa juurikaan murehtia. Hyvä niin, sillä ei ole alkuunkaan pikkupoikien hommia tämmöisten murehtiminen. Pohdittavaksi siis jäi kuinka ulkopuolisille asia kerrottaisiin, vai kerrottaisiinko ollenkaan.  Jotenkin tuntui siltä että on parempi olla kertomatta, koska pelkäsin että ympäristö, ja erityisesti työyhteisö, ei osaa sen jälkeen oikein suhtautua minuun luonnollisesti. Toki yhtiön johdolle asiat jouduin kertomaan, ja sainkin heiltä vapaat kädet hoitaa tilanteen omassa yksikössäni. Lääkärit tarjosivat minulle pitkää sairaslomaa, mutta olin päättänyt että parempi jatkaa normaaleja kuvioita mieluummin kuin jäisin kotiin itsekseni asioita murehtimaan. Asia siis jäi lähipiirin tietoon ja ulospäin oltiin kuin ei mitään. Oma lukunsa oli tietenkin miten mahdolliset hoitojen ajan poissaolot selitettäisiin...

Seuraavien viikkojen aikana kävin Meilahdessa hoitojen valmistelussa. Minulle tehtiin mittatilauksena makuualusta, jolla vartaloni pysyy aina samassa asennossa sädetyksen ajan. Rintaani myös tatuoitiin kolme pistettä joilla sädetys saadaan kohdistettua aina samaan kohtaan. Lisäksi tehtiin räätälöidyt suojat rinnan päälle suojaamaan kaulaa ja kurkun aluetta. Ruokatorvi tulisi kuulemma  todella kipeäksi jos niihin sädetystä osuu...ja voi olla että suojakaan ei aina auta.

Hoidot sitten lopulta alkoivat maaliskuun alussa ja kestivät 4 viikkoa. Kävin meilahdessa arkipäivisin  jokapäivä samaan aikaan. Eka hoitokerta jännitti hurjasti kun en tiennyt mitä tuleman pitää ja pelko sivuoireista oli kova. Vaimoni oli kuskina ekalla kerralla kun ei ollut varmuutta onko ajokunnossa sitten takaisinpäin. Itse hoito kesti vain noin 10 minuuttia eikä onneksi tuntunut miltään. Ainoa sivuoire oli väsymys joka iski sitten tuntia myöhemmin. Jännityksellä odottelin tuleeko illan mittaan muita oireita. Mutta onneksi ei mitään.

Aamulla siis tikkana töihin ja valmistautumaan seuraavan päivän hoitoon. Olin valinnut hoitoajaksi joka päivä klo 13.00, koska näin kerkisin hyvin olemaan töissä aamupäivät. Työni oli sen verran liikkuvaa että ainakaan aluksi ei iltapäivän poissaoloni herättänyt mitään ihmetystä.

Hoidot Meilahdessa sujuivat todella hienosti ja ajallaan joka kerta. Ei tarvinnut odotella tai jonottaa, vaan jokseenkin suoraan telineisiin ja hetkeä myöhemmin takaisin autoon ja kotiin nukkumaan väsymys pois. Neljä viikkoa meni nopeasti ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Viimeinen vaihe oli käydä hoitojen jälkeen uudestaan TT-kuvissa ja odotella sitten tuomiota hoitojen tuloksesta. Yksi koko prosessin raskaimpia hetkiä onkin jatkuvasti odotella näitä "tuomioita".  Lääkäri viimein otti minut hymyillen vastaan ja aika nopeasti kertoi että olet terve mies jälleen. Korvat kuuli, mutta pää epäili asiaa. Liian hyvää ollakseen totta, ajattelin. Lääkäri kuitenkin vakuutti että prosessi on tältä osin ohi  ja nyt siirrytään seurantaan. Olin siis päässyt kohtuullisen helpolla, ainakin fyysisesti, vaikkakin henkisesti aika oli siihenastisen elämäni raskainta.

Meilahden syöpäklinikka siirsi seurantavastuun oman kaupunkini sairaalalle, jossa sitten kävin TT-kuvissa ja tapailin lääkäreitä säännöllisin väliajoin,. Seurannat olivat aluksi puolen vuoden välein, ja 5 vuoden jälkeen vuoden välein. Aluksi seurannat stressasivat paljonkin, mutta ajan kuluessa usko parantumiseen vahvistui ja hommasta tuli rutiinia. Asia alkoikin painua jo unholaan...kunnes tultiin vuoteen 2013....


Edellä on hyvin lyhyesti kerrottuna tuon kymmenen vuoden takaisen mustan jakson vaiheet. Vaikka aika helpolla tästä koitoksesta fyysisesti pääsinkin, jakso oli henkisesti raskas ja varmuudella jätti jälkensä meihin kaikkiin. Selvää oli että mitään ei pidä pitää itsestään selvänä tästä eteenpäin...