Puolitoista kuukautta on nyt vietetty ihan tavallista elämää. Aluksi sitä oli kuin varsa keväisellä laitumella. Nyt eläminen jo tasaantunut arjen harmaaksi. Alun energiapiikki vaihtunut jo kaamosväsymykseen. Tai johonkin joka imee energiat. Kummallisen nopeasti sitä elämä palaa normaaleihin uomiinsa.
Elämä ilman tiukkaa sidosta sairaalaan tai lääkäreiden tahdittamiin aikatauluihin antaa kuitenkin edelleen sen vapauden tunteen. Ja voimaa täällä pimeydessä jaksamiseen. Toisaalta sitä on jotenkin saanut kehiteltyä itselleen jonkinmoisen hölmön syyllisyydentunteen siitä, kun ei täysillä ole joka hetki ryntäämässä upouusia kokemuksia keräämään. Vaikka on juuri saanut uuden mahdollisuuden niitä kerätä.Vähän niinkuin olisi lomastressi, kun on ihan pakko lähteä ja "lomailla" itsensä väsyksiin, kun kerran on loma....Sitä kun vain mieluummin olisi ja ihmettelisi ympäröivää maailmaa.
Minun kohdalla tuohon saamattomuuteen on kyllä iso syyllinen tämä syksyn pimeys. En ole oikein ikinä ollut sinut sen kanssa. Ja iän myötä tämä vain pahenee. Varmaankin kun valoa tulee lisää kevätpuolella, niin taas mennään ja tohotetaan se minkä suinkin keritään. Ainakin luulen niin.
Toki kevätpuolella odottaa se eka seurantakin. Sekin pikkuhiljaa punkeaa mukaan ajatuksiin. Siellä kun voi maailma taas sortua. Kaiken optimisminkin keskellä kun asustaa se pikku perkele. Kaikkeen yrittää jotenkin valmistautua. Onneksi nämä "väläykset" ovat harvassa ja lyhyitä, ainakin vielä.
Hoidoista palautuminen on ollut todella ripeää ja ihmeen helppoa. Kunto ja olotila jo pitkään ihan normaali. Kaikki menetetyt kiehkuratkin saatu takaisin. Oikein korkojen kera. Täytyykin ihan hämmästellä sitä kuinka nopeaa palautuminen on ollut. Ihan kuin ikinä ei olisi mikään koskaan vaivannutkaan. Varsinkin kun on tieossa, että palautuminen voi joillain kestää jopa vuosia.
Elämisen kuviot eivät siis juurikaan ole muuttuneet. Sensijaan olen huomaavinani jotain muutosta
omassa suhtautumisessani moneen asiaan. Esimerkiksi monet asiat, jotka ensin tuntuu, tai aeimmin on tuntuneet, isoiltakin ongelmilta. Ne tarvitsee vain suhteuttaa omiin viimeaikojen kokemuksiin. Huomaa kovin nopeasti, ettei tässä nyt mitään ongelmaa olekaan. Vain joku pikkuasia joka pitää ratkaista. No problem, vain siisti homma ja tunnin työ.
Huomaan myös tarkkailevani ympärillä olevaa elämää paljon tarkemmin kuin ennen. Seurannnan alla kaikki elävä, mutta varsinkin ne omat läheiset, jopa nuo meidän tessut, ovat jonkimoisen kasvaneen erillistarkkailun ja suojelun alla. Varmaankin tässä jo ikäkin tekee tehtävänsä, mutta epäilemättä on vaikutuksensa myös menneellä. Samalla myös huomaan senkin kuinka se oma "pinna" on paljon, paljon, pidempi kuin koskaan. Sitä jotenkin sietää enemmän häiriötekijöitäkin ympärillään. Ne kun kaikki ovat lopulta kovin pikkuasioita.
Jumankiuta, ettei tässä nyt vanhoilla päivillä ihan kokonaan pehmenisi. Vähän niinkuin tulisi kaapista ulos ja näyttäisi julkisesti olevansa pehmis :) Olisihan se outoa. Kai.
Nyt mennään pimeässä kohti joulua. Valopilkku keskellä kaamosta.Tai ei meillä kotona niin kovin pimeätä ole. On tontti ja talo täynnä jouluvaloja. Ollut jo syyskuusta asti. Valaistaan koko kortteli. Ovat kuulemma kaamosvaloja, kunnes jouluksi vaihtavat olotilaa jouluvaloiksi. Heh. Ja heti vappuna ne taas otetaan pois....Hieman tuota kaamosvalon määritelmää on hämmentänyt terassilla jo viikkoja seissyt valkoinen joulukuusi. Jossa kymmenittäin värillisiä valoja. Ehkä se onkin kaamospuu, eikä mikään joulukuusi. Taitaa olla parempi kun ei ääneen kyseenalaista tuota rouvan valoharrastelua. Että näin....
