19. Loppusuoralla kaatuminen

Noniin, pitihän se arvata. Loppusuoralla nenilleen. Koko puolitoista vuotisen hoitojakson eka "ylimääräinen" varikkokäynti tuli sitten eteen. Torstaina alkoi lievä köhiminen ja kurkun aristelu. Perjantaina, pojan sotilasvaltilaisuudessa, 4 tunnin seisoskelu auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta, tehosti asiaa. Lopputuloksena todella vetelä ukko  ja n. 39 asteen kuume. Sinnittelin vielä kotona muutaman tunnin, popsien pillereitä ja toivoen että kuume laskee. Mutta eipä laskenut. Periksi oli annettava, ja iltaysiltä autoon ja sairaalalle ensiapua hakemaan.

Varauduin tuntien jonottamiseen, mutta kuin "ihmeen kaupalla", olin jokseenkin ainoa asiakas. Joten lähes suoraan sisään. Pikku odottelun jälkeen labrat, ja hetkeä myöhemmin lääkärin juttusille. Tohtori määräsi heti antibioottitiputukseen. Eikun petiin seljälleen ja tippa tulemaan. Tippa ilmeisesti toimi, koska kuume laski samantien lähelle normaalia. Pari tuntia myöhemmin lääkäri palasi. Kertoi että verikokeissa ei mitään suurta tulehdusta ole, ainoastaan neurofiilit hieman alle viitearvojen. Siis vain hiukan. Mutta pitäisi jäädä sairaalaan yöksi...Plääh.

Ajatus sairaalayöstä oli senverran luotaantyöntävä, että en sitä ihan suoraan niellyt. Varmistelin tohtorilta, että oliko akuuttia vaaraa olemassa? Ei kuulemma. No, voivatko he tehdä mitään niille alhaisille veriarvoille? Eivät voi. Öö, miksi ihmeessä sitten pitäisi sairaalaan jäädä? Kuulemma vain tarkkailuun. Tässä kohtaa totesin, että voin siis ihan hyvin tarkkailla itseäni kotona, ja jos kunto romahtaa, olen takaisin 10 minuutissa... Tohtori taipui vastahakoisesti tähän, mutta varmuuden vuoksi laitettiin vielä toinen antibioottitippa. Ja sitten kotiin, jess! Jatkosta sovittiin, että jos kuume ei nouse, tulen siltikin labrakokeisiin seuraavana päivänä. Kello 01:00 sitten kotiin nukkumaan.

Aamulla tyly herätys kylmyyteen ja kovaan tärinään. Kuume nousi siis uudelleen, joten eikun kamat päälle ja takaisin. Tuuri sairaalan suhteen jatkui, siispä suoraan sisään, ja ensiavun petiosastolle makoilemaan. Kuume jo 39,8. Hoitsu otti verikokeet ja antoi samalla pari panadolia. Parin tunnin odottelu ennen lääkärin saapumista. Tohtorin mukaan ei edelleenkään mitään isoa tulehdusta missään ja muutkin arvot kaikilta osin kunnossa. Aha, öö, eli syytä sairaalaan jäännille ei nytkään ole? Lääkärin mukaan ei. Jippii! Ohjelmassa siis antibioottitippa ja sitten kotiin. Labraseuranta kuitenkin sunnuntaille sovittiin. Huh, pääsinpäs pälkähästä. Lauantaipäivä meni sohvalla torkkuessa ja kuumeen laskua odotellessa.

Lauantaina puoliltaöin heräsin siihen, että sänky "lainehtii"...Kuume poistui kropasta todella rajuna hikoiluna. Kaikki petivaatteet aivan kuin ämpärissä uitettuja. Jopa peitto oli kastunut pussilakanoista huolimatta läpiasti ja molemmin puolin. Tyyny muistutti erehdyttävästi pesukinnasta...ja lakana tiskirättiä. Jopa vaimon peitto oli osittain kastunut... No, sen siitä saa kun yrittää salaa ängetä viereen.... Pikku petivaatteiden vaihtoprojekti keskellä yötä ja takaisin horrokseen.

Aamulla olo jo aika lähellä normaalia. Käynti labroissa ei juuri uutta tietoa tuonut. Lääkärikin näin päätyi lopulta jo perjantaina antamaani diagnoosiin "mikälie kesäflunssa".  Päälle vielä viikon kuuri nieltäviä antibiootteja ja homma pitäisi olla taputeltu.

Pikkuepisodi näin loppusuoralla. Ja tietenkin kesän lämpimin viikonloppu. Höh! Nooh, toivotaan että tässä käy aivan kuten Virenille aikoinaan. Siis kaatumisesta huolimatta lopulta selvään voittoon...


Ettepäin.

18. Loppusuoralla

5/6 hoitojakso takana. Makoilu ja tiputukset menevät kuten aina. Alkaa olemaan rutiinia.

Rutiinia on sekin, että olen sairaalassa aina kolmen viikon välein. Joka on sattumalta sama jaksotus kuin sairaalan ruokalistassa. Siinäkään ei ole muuten mitään ihmeellistä, paitsi että kunto on hoitojen myötä heikennyt ja nyt ottaa makuaisti isompaa roolia. Se jotenkin muistaa mitä viimeiset kerrat on syöty. Eikä palaakaan saa enää alas. Ei vaan pysty niitä pöperöitä syömään. Niin, siinähän saattaa kolmessa päivässä tulla nälkä! Ja kova. Sinnittelin mukeltamalla nälkääni kuivaa leivänkulmaa ja rääppien jälkiruokakiposta lusikallisen. Ja loppu hoidettiin juomalla koko ajan. Alakerran kahviosta olisi toki rahalla saanut muutakin, mutta kylmäkiskoisen kesämorsiamen kuljettelu pitkin sairaalaa ei ollut houkuttava ajatus. Ei siis vissiinkään ollut sittenkään tarpeeksi nälkä! No, ensi kerralla otan eväät mukaan. Siinä sitä on hoitsuilla ihmettelemistä kun kaivan maitopullon (kossu), ja voipaperissa olevat eväsleivät repusta.

Viime kerralla tuli sanottua, että kroppa kestää näköjään mitä vaan. Ei muuten kestä! Kuka hölmö semmoista meni väittämään, hä! Hoidon jälkeen olo on ollut todella heikko ja sumuinen. Väsymys ihan pohjaton, elimistö ei oikein toimi, kaikki yli 30 sekunnin fyysiset suoritukset ovat liikaa. Ja kun nyt kurjuuden maksimointiin on lähdetty, niin eikun löylyä lisää... Oikeassa pohkeessa nyt kivulias veritulppa. Se on sitten numero 4 tuotalaatua. Taidanpa jopa saada palkinnoksi tästä "venymisestä" taas muutaman kymmenen piikkiä. Siis niitä "kivoja". Plääh.

Tämä olotila ei voi olla enää näkymättä uloskinpäin. Vai luulenkohan vaan, kun olen huomaavinani "vinoja" katseita, kun ihmisten ilmoille menen? Aika pelottavaahan se varmaankin on, kun kohtaa äkkiarvaamatta, tämmöisen kaljun, kulmakarvattoman, mustilla silmänalusilla varustetun ja pihisevällä huohotuksella tehostetun atleetin. Ja liikkeet yhtä sulavia kuin zombiella. Ja ääni kuin Harri Marstiolla. Arvaahan sen, että huomiota saa, vaikka ei ehkä haluaisikaan.

Eilen päätin, että olosta huolimatta lähden kävelylenkille vaimon ja koirien kanssa. Retki oli huikean pitkä, sillä kunto kesti melkein, siis melkein, 500m rentoa kävelyä. Sitten nojailemaan polviin ja keskittymistä seuraavaan etapppin. Seuraavat 500m ja yläkroppa selästä lähes krampissa kun yrittää hengittää enemmän kuin kykenee. Tuloksena oikein reipas vihellys aina uloshengityksellä. Sain onneksi hengityksen hieman tasaantumaan kotia kohti. Tämä retki kesti kokonaista 2 km reiluun puoleen tuntiin. Lopputulema oli hiestä märkä ukko suoraan sohvan pohjalle tirsoille. Ei tuolla kai ihan kuuhun mennä? En olisi pari viikkoa sitten uskonut kuinka huonoksi kunto voikaan mennä. Pikku yllätys itsellekin. Uskon kuitenkin, että se "pohjakunto" on nyt löytynyt. Vain yksi suunta jäljellä. Sitä kohti siis!

One more to go! Siis parisen viikkoa, ja se "vika" kerta. Ehkä tällä erää. Hoitojen perään 3-4 viikkoa palautumista ja PET-TT kuviin. Tuomio pitäisi olla luettavissa syyskuun loppuun mennessä. Tätä nyt  odotellaan ja yritetään saada ukko pikkuhiljaa takaisin kinkerikondikseen. Loppusuora menossa, joten jaksaa, jaksaa! Ihan varmasti.