30. Välituomiolle

On taas se aika vuodesta että lähdetään Meilahteen hattu kourassa anomaan jatkoaikaa. Ainahan tämä ahdistaa niin paljon että punkeaa uniin asti. Mutta tällä kertaa uskon jo etukäteen vahvasti että jatkoaikaa tulee. Fyysinen kunto lähes parasta mitä koskaan. Samoin pääkoppa. 

Kevään sairastelut ja pelot ohitettu. Onneksi olin tällä kertaa väärässä oireideni suhteen. Yöhikoilut ja kuumeet hävisivät kun tulehdukset lopulta saatiin jalasta pois. Ja klappikin alkoi kunnolla parantumaan reissun jälkeen. Nyt olen jo juossut pitkiä lenkkejä ilman kipuja. Kuin varsa kevätlaitumella. Ei ehkä niin lennokkaasti, mutta samalla innolla.

Mutta nyt siis labrat perjantaina ja Meikkuun maanantaina. Meikussa saa taas odotella käytävällä rentona kuin rautakanki. No, meneehän se jo rutiinilla, on sen verran kokemusta asiasta. Usko hyvään niin kova, että en edes valmistaudu siihen toiseen vaihtoehtoon mitenkään. Vai voiko siihen edes valmistautua mitenkään? Eipä kai. Tulee mitä tulee, asiaan kun ei voi itse vaikuttaa mitenkään. Antaa siis mennä omalla painollaan.

Maanantainahan se totuus sitten kuullaan. Tulta päin. Rinta kaarella.  Syksyä kohti...

29. Hengissä

Elämä ollut selvästi liian auvoista, kun ei ole ollut inspiraatiota kirjoitella tänne. Mutta aikansa kutakin, ja nyt taas sisäinen polte kirjoittamiseen on löytynyt. Tai punkeaa esiin. Ihan miten vaan asian haluaa nähdä. Pahat aavistukset kun ovat täällä taas. Väkisin.

Melkein kaksi vuotta saanut mennä "terveenä" ja hyvissä voimissa. Kahden vuoden hurja kuntokuuri takana, tuloksena -22 kg ja garderoobi uusiksi. Ovat rätit venyneet pari numeroa isoiksi kaapissa lojuessaan. Noh, joskus näinkin päin näitä outoja kokomuutoksia.

Täysillä on siis vedetty, vauhti välillä vähän itseäkin hirvittänyt. Hulluja ideoita ja päätöksiä, jotka olisi ehkä jäänyt jossain toisessa elämässä tekemättä. Jotenkin vapauttavaa tämäkin tyyli. Vaikka välillä niitä toisiakin ajatuksiakin tulee.

Viime jouluun asti kaikki mennyt hienosti, ei päivääkään sairaalassa, eikä sairaanakaan. Matkalla tietenkin kolme seurantakäyntia Meikussa. Joka kerralla on otettu vain verikoe. Jolla perusteella on aina jatkoaikaa luvattu. Ihmetyksen aihe tuokin suurpiirteisyys testien osalta. Tähän asti kun on lyöty ukko aina kiireellä TT-kuvaan, kun jostain kolottaa. Epäilenpä että tässä ihan tarkoituksella ei haluta asiaa esillä pitää. Odotetaan vain niitä näkyviä oireita, ennenkuin toimitaan. Tai jotain.

 No, mistä sitten pahat aavistukset kumpuavat.

Joulun jälkeen oikeaan polveen iski hurja tulehdus. Keskellä yötä ja ilman mitään syytä. Polvi pienen futiksen kokoinen ja täynnä nestettä. Ja niin arka että kävelemään ei pysty. Eikä pysty olemaan missään muussakaan asennossa. Viikonlopun sinnittely buranapurkki kainalossa. Maanantaina loppiaisen jälkeen sairaalaan ensiapuun. Tusina testiä ja suoraan antibioottitiputukseen.  Tulehdusarvot yli 200, kaikki muutkin arvot niin korkeat että lääkäriäkin huimasi.

Viikon makoilu sairaalassa. Välillä  40 kuumeessa, Välillä läpimärkänä lakanoissa uiden. Testiä testin perään. Ei löydy bakteeria, ei virusta, ei kihtiä, ei reumaa. Ei siis mitään syytä. Viikon päästä päätin kotiutua. Sairaalan väki kävi kolme kertaa päivässä kotona tiputtamassa antibiootit edelleen suoraan suoneen.

Kolmannella viikolla vaihdetaan antibiootit suun kautta otettaviin, Tällä kertaa sen tason myrkky, että kaikki oravaa pienemmät kuulemma kuolee varmasti. Ei auta oravien lahtauskaan, polvi edelleen pahasti turvoksissa ja todella kipeä. Ja ihan käyttökelvoton. Kepeillä ja kipulääkkeiden ämpäriannostuksella väkisin liikkeelle.

Neljännellä viikolla kaikki testit taas ja mausteeksi muutama ihan uusikin testi. Ei edelleenkään mitään. Ei edes HIViä, tippuria, sankkeria, tuberkuloosia, salmonellaa tai muutakaan. On se hienoa, kun on niin puhdas pöpöistä !!  Lääkärit ihan ulalla, mutisevat ajoittain sivulauseessa jostain  Hodgkinin taudista. Ovat kuulemma konsultoineet Meilahtea asiasta. Polvikivut eivät oikein sovi tähän. Vaikka pelkkä tulehdus ehkä sopisikin. Toki lisämaininnalla "Yleensä" !  Siis kuulinko taas oikein. Yleensä. Voi Prkl...Mitä mun kokemukseni tästä taas olivatkaan.

Lääkärit päättävät että avataan polvi ja otetaan lisää näytteitä. Ja samalla desinfioidaan ja huuhdellaan koko nivel. Joskus tämä kuulemma auttaa. Kuudennella viikolla siis hoidettin tämä homma. Polvi alkoikin tämän jälkeen parantua. Hitaasti, mutta kuitenkin.

Näytepaloista ei mitään uutta. Yksi oli lähetetty salaa patologille. Varmaankin sen H:lla alkavan asian takia. Ei tuonut selvyyttä tämäkään. Palan perusteella voitiin todeta vain krooninen paha tulehdus. Syy tuntematon. Taas jotain muminaa Meilahdesta sekaan. Hienoa!

No, nyt polvi parantumaan päin. Kävelemään opetellaan. Kesään mennessä nähdään tuleeko siitä enää kunnollinen. Polvi kuitenkin minulle tässä vain pikkujuttu. Pahoja aavistuksia on ilmassa runsaasti. Syynä koko alkuvuoden vaivanneet kovat yöhikoilut ja kasvava väsymys. Oletin, ja toivon, että tämä liittyisi polvishowhun ja sen lääkkeisiin. Lääkekuurit kuitenkin loppu.

Yöoireet sensijaan pysyvät. Kova yöhikoilu ja jatkuva väsymys. Ovat muuten sattumoisin ne yleisimmät Hodgkinin taudin oireet...Tähän kun lisää nämä mystisen polvitulehduksen käänteet...Syvä huokaus! Ja ahdistus!

Soittaako asiasta suoraan Meilahteen vai ei? Siinäpä vasta pulma. Luulen tietäväni mitä muut tästä sanoisivat. Siis jos jotakuta asiasta kuuntelisin. Mutta minulle asia ei ole näin helppo!

Kuin musta Dejavu menneestä, on maaliskuun lopulle varattu ja maksettu koko lähisuvun yhteinen retki Karibian lämpöön. Puolitoista vuotta suunniteltu ja haaveiltu tusinan ihmisen retki. Suurin osa ihan täpinöissään ja laukut pakattuna jo kuukautta ennen lähtöä! Melkein voi jo kuulla ilakoinnin ja naurunremakat. Vuosisadan retki siis useimmille. Minun poisjääntini jo käytännön asioiden takia vaikea asia. Poisjäänti kuitenkin varmaan järjestettävissä. Mutta mikä olisi muilla enää fiilis, jos minä jään sairaalan petiin letkuja pitelemään? Ei ehkä ihan paras. En halua tätä.

Tässä hämmentävässä valintatilanteessa on vaakakupissa isoja asioita. Liiankin isoja. Olen kuitenkin päättänyt että retki vedetään aiotussa hengessä. Toivotaan että ennen lähtöä ei tule mitään akuuttia eteen. Riskillä siis retkelle. Kuten ennenkin. Tulevaisuus näyttää mitä tästä seuraa...Ainahan on sekin mahdollisuus että aavistukseni ovat vääriä. Olisipa jopa huikeata olla ihan metsässä aavistuksineen.  

Helpot asiat ei aina olekaan niin helppoja. Ei ihmisen pitäisi tämmöisiä joutua miettimään. Kenenkään. Milloinkaan. Missään. Minun osani tässä elämän varieteessa on kuitenkin ollut aina hieman kummallinen. Eikä  näytä muutosta nytkään tähän tulevan.

No, nyt olen sieluni taas kirjaimiksi pitkästä aikaa purkanut.

Palataan.
 


 




 

28. Syyskatselmus

Noniin. Kesä meni ja kutsu "katselmukseen" saapui. Odottelin tätä jo elokuussa ja elättelinkin jo toivetta, että ovat siirtäneet sen kevääseen. Turhaa toiveikuutta. Alkuviikosta puhelin soi ja pikakomennuksella perjantaina verikokeisiin ja lääkärille aika Meilahteen maanantaiksi.

Jatkoaika tuli tällä kertaa rutiininomaisesti, ja vain verikokeen perusteella taaskin. Hieman kyllä herättää ihmetystä tuo lääkäreiden valinta pelkästä verikokeesta. Varsinkin kun ottaa huomioon taudin kuvan. Ja menneisyyden. Lääkäri vielä kertoi että ensi kevätkin mentäisiin vain verikokeilla....Väkisinkin tästä syntyy se epäilys, että tässä vain pelataan aikaa niitä isompia oireita odotellessa. Vaikea tätä muuten on selittää mitenkään. Toki yritin lääkäriä tästä tentata, mutta laihoin tuloksin.

No, tällä mennään. Otan kaikki terveet päivät vastaan ilolla. Ja yritän elää ne hyvin. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Mutta parhaani teen asian suhteen. Puolivuotta taas peliakaa. ´Ja lupa vaikkapa matkustella. Ei siis muuta kuin koko perheen kanssa kohti lämpöä jo kuukauden päästä. Jippii.

Vaikka nuo lääkäreiden salamyhkäiset toimet epäilyttävätkin suuresti, niin kummasti jatkoaika tuo energiaa. Kaamosaikakin edessä. Mutta kyllähän sen jaksaa näillä eväin. Ettepäin siis...

 

 

27. Mietityttää

Tuli tarve kirjoittaa pitkästä aikaa. Edes lyhyt pätkä siitä missä nyt mennään. Mitään uutta ei ole tapahtunut, siitä ei siis ole kyse. Terveys hyvä, eikä mitään oireitakaan ole ollut. Tosin ei niitä ole ollut koskaan aiemminkaan. Tästä ei siis pidä, eikä voi, vetää mitään johtopäätöksiä. Vaikka mieli tekisikin. 

Viime aikoina on otsalohkoani ruvennut kiusaamaan muutama iso realiteetti riesan tiimoilta. Edessä kun on taas alkusyksystä se rankka tuomiopäivä. Ja se raastava odottelu.  Peruselämääni siis. Tuomio kyllä aikanaan tulee. Ja päin pläsiä. Kuten tapana on ollut. Lisäaikaa voi tulla. Tai sitten ei tule. Molemmat tuomiot ihan yhtä mahdollisia.

Joo, muistan kyllä "harjoituslääkärin" maininneen, että olisi mahdollista, että on päässyt riesasta kokonaan irti. Totuus kuitenkin on, että kertoimet tälle on pienet. Todennäköisesti koko lausunto oli enemmänkin vain harmiton "heitto", ja tarkoitettu vain helpottamaan minun eloani. Ilman todellista pohjaa. Valitettavasti näin taitaa olla.

Realismia tässä on se, että todennäköisyys sille huonommalle tuomiolle kuitenkin kasvaa kerta kerralta. Ikävä kyllä tässä minun maailmassani näin se vaan menee.  Useimmissa muissa näissä taudinkuvissa todennäköisyys selvitä, vain paranee ajan myötä. Mutta kuten aiemminkin on todettu, arpajaisissa saamani mörkö on ihan omaa laatuaan. Prkl.

Ajatusketjua vähän jatkamalla, nousee eteen hämmentäviä kuvia tulevasta. Miten selvitään seuraavasta eli 3.erästä?? Vai voisikohan jo laskea että 4. erä... No, jokatapauksessa kertoimet ovat  selvästi pienemmät kuin aiemmilla kerroilla. Tuleeko vielä jatkoajan jatkoaika? Ja jos tulee, niin mikä onkaan enää se kunto...Aika hämmentävät on näkymät tulevaan. Huoh.

Jotenkin aikas epävarmoissa kantimissa on siis koko tulevaisuus. Tämä tilanne tuo eteen tarpeen tehdä isojakin ratkaisuja reilusti etujajassa. Perheen taloudenturvaaminen iso asia. Tokikin enemmänkin järjestelykysymys, mutta kyllä tästäkin aika paperisulkeiset saadaan aikaan.

Entäpä ne omat eläkeajan haaveet...niiden toteuttamiseen ei vain taida aikani täällä riittää. Ei ainakaan virallisia teitä myöden. Jotenkin siis tarvitsisi vapaaherraksi itsensa järjestää. Ja vieläpä riittävän ajoissa, että aikaa niille haaveillekin jäisi. Niin, ja vaimokin olisi saatava jotenkin järkättyä samaan "putkeen". Kukas sitä sit nyt yksinään kiikkustuolissa haluaa istuskella. Ratkaisua ei ihan vielä ole, mutta muutama hyvä aihio kuitenkin. Toivotaan että aika riittää.  

Tämmöisiä, ei niin valoisia ajatuksia, kesän keskellä. Päivä ja viikko kerrallaan mennään ja yritetään olla murehtimatta. Kyllä sekin minulta hyvin onnistuu. Toisaalta on kuitenkin oltava jalat maassa ja yrittää valmistautua tulevaan mahdollisimman hyvin. Niin hyvin, kuin sitä nyt itse pystyy yhtään ohjaamaan. Joitain asioita voi, toisia ei sitten yhtään. Semmoista se elämä vaan on. Höh

Syyskuuta kohti loppukesästä nauttien. Ainakin parhaani yritän.

26. Jatkoaika

Helpotus. Ja jonkinmoinen rauha taasen otsalohkossakin. Ja väsymyskin.  Siinä ne päällimmäiset tunteet juuri nyt, kun olen takaisin kotona Meilahden käynnin jälkeen. Tällä kertaa anomukseni jatkoaikaan hyväksyttiin lähes huomautuksitta. Toki vain puolen vuoden pätkästä on kyse. Mutta senkin koen olevan minulle jo ihan luksusta. Ihan koko kesä ilman letkuja ja piipittävää kesämorsianta. Ja ilman niitä sairaalan gourmeeruokia. Tämähän on kuin normaalia elämää eläisi.   

Takana pari viikkoa huonoa nukkumista ja ahdistusta. Ja ajoittain äreä ukko. Ja läjäpäin hämmentäviä öisiä uniseikkailuja. Mieli väsynyt, ja sen mukana ilmeisesti elimistökin reagoi. Tästä tuloksena silmässä kivulias värikalvon tulehdus. Silläkin on hiano nimi: Iriitti. Se on muuten autoimmuunisairaus. Ei siis ole mikään pöpö, kuten se tavissilmätulehdus. Vasen silmä kuin tomaatti, särkee, ei siedä valoa ja näkökenttä sumuinen.  Stressiä epäili lääkäri syyksi, tai jotain. Näin se palkittiin minun intensiivinen valmistautumiseni tähän päivään. Tuli palkinnoksi noin parin kuukauden lääkekuuri erilaisten lääketippojen ja silmärasvojen muodossa. Puolen tunnin välein  myrkkyjä silmään. Mutta eipä tämä nyt minua juurikaan haittaa. On kuitenkin vain ohimenevä juttu.

Kesä edessä. Ilman "kahleita". Nythän mä olen aikas varma että kesästä tulee hieno. Satoi tai paistoi. Ja takapihalle saadaan uusi terassi täydellä varustelulla. Tuo väkästellään koko perheen voimin. Voi sitä sählingin ja älämölön määrää. Ne kun ei ole hiljaisimmasta päästä nämä meidän pojat. Eikä kai isäkään....Sukuvika vissiin. Jipijipi. 

25. Ahistaa

Kevät parhaimmillaan. Ja kaamosajan ärripurri ukkokin talviluolastaan jo esiin kaivautunut. Se on kuulemma varma kevään merkki. Naapurikin tuli ihan ulos asti tätä männäviikonloppuna hämmästelemään. Olivat kai vähän epävarmoja kevään tulosta, ennenkuin bongasivat meidän takapihalla tiluksia mittailevan kalpean ukon. Olivat sitä mieltä, että västäräkkikään ei yllä tämän ennusmerkin tasolle. Huomiotavaa on myös se että tämä talvella hiljaksiin murahteleva otus, saattaa keväisin yltyä seuralliseksi, ja jopa puheliaaksi, ihmisten sitä lähestyessä. Heh. Kaikel viisii...
 
Energiaa ja intoa riittää taas moneen projektiin. Aivan kuten ennustinkin. Bjuikki kohta valmis, ja takapihan iso terassiremontti vain toteutusta vaille valmis. Samaan syssyyn laitetaan piharakennuskin uusiksi. Nyt sitä vain toivoo työrauhaa toteutukselle. Tuohon taitaakin loppukevät ja alkukesä mennä. Jos siis saan sen työrauhan...


Suunnitelmat kesään hyvinkin kirkaat. Ainoana pilvenä taivaalla vain se ensi viikon seuranta. Se kun on jo niin lähellä, että punkeaa väkisin uniin asti. Päivä päivältä enemmän. Se niin ahdistaa! Optimistin usko ja toivo siitä, että kaikki olisi kunnossa, on kova. Mutta se vanha tuttu, pikku perkele, taas huutelee muuta. Vihjailee, että joudun taas sen kylmäkiskoisen ja piipittävän morsiamen kainaloon...Ei helvata. Tuohon en lähde. Tai eihän sitä minulta kysytä. Ole koskaan kysytty. Tylsää.

Maanantaina siis verikokeeseen ja keskiviikkona kuulemaan tuomio. Jos hyvin menee sitähän saa taas puolivuotta lisää peliaikaa. Tämmöisistä puolen vuoden pätkistä sitä nyt loppuelämä rakentuu. Halusi tai ei.  Näillä pätkäsopimuksilla on tuo elämän suunnittelu hieman haastavampaa puuhaa. Kyllähän sitä paljon mieluummin tekisi "toistaiseksi voimassaolevaan" sopimuksen.  Taitaa se kuitenkin jäädä haaveeksi...

Taas edessä semmoinen pitkähkö viikko. Sitä kiroamaani odottelua. Onneksi tämä ukko toimii auringonvalolla. Ja sitähän taas riittää. Joten kyllä tämäkin taas kestetään. Vaikka väkisin. Nii.

24. Kevättä rinnassa

Pahin pimeys ja kylmyys ohitettu. Kevät onkin joka vuosi vaan entistä hienompi asia. Taas on ukossa virtaa ja paluu harrastusten pariin on tehty. Kevät väkisinkin herättää talviunestaan paatuneimmankin talven inhoajan. Joku pessimisti voisi sanoa nyt, että kevät ei ole ihan vielä,... hitto...mutta onhan se, kun saa herätä valoisaan aamuun :)

Monen kuukauden tauon jälkeen on siis harrasteautonkin pariin voimaa riittänyt. Onkin ehkä piäni mahdollisuus, että saan sen ensi kesänä ajoon. Sitä kohti, naama rasvassa ja into piukeena.

Keväthuuman keskellä, yhä enenevässä määrin, nousee ajatuksiin se huhtikuun eka seuranta. Se kun ei missään tapauksessa ole läpihuutojuttu, eikä lopputuloksesta voi olla mitenkään varma. Mahdollisuudet kumpaankin tuomioon ovat edelleen olemassa. Todennäköisyyskään ei ole oikein kummankaan puolella. Joten, jos sanoisin, että ei asia huoleta, niin valehtelisin sujuvasti. Mutta en sano, ainakaan ääneen.  On menneet tapahtumat tehneet tehtävänsä sen suhteen, että mitään ei pidä pitää varmana.  

Kaivetaan tästäkin epävarmuudesta esiin se positiivinen asia. Se on se pieni oivallus, kun huomaa, taas  pienen taantuman jälkeen, kuinka rajallista tämä aika täällä voikaan olla. Alkaa ne arjen perusasiatkin tuntua  taas hienoilta jutuilta. Kotona kaikki hyvin, iso poikakin käy "kylässä" monta kertaa viikossa, keskimmäinenkin armeijasta lomalla ja pikkupojan elämää saa seurata ihan lähietäisyydeltä. Ihan joka päivä. Unohtamatta perheen vuhvutteja. On se vaan arkikin aika hienoa kun sen oikein oivaltaa.

Sitkeesti eteenpäin. Hetkestä nauttien.